Estelle kulki reilulla tuulella

Toisinaan unelmat toteutuvat ja mahdottomasta tulee mahdollista. Uuden Tuulen aktiivit kunnostivat vanhan purjetroolarin Estellen reilun kaupan purjelaivaksi, joka seilasi lopulta Angolaan asti ja takaisin.

KansA122510_estelle

Estelle merillä. Kuva: Ann-Mari Lintunen.

Uusi Tuuli ry:n arkistot siirrettiin Turusta Kansan Arkistoon marraskuussa 2015. Kymmenen vuotta järjestön majapaikkana toiminut Aurinkotehdas oli purkutuomion alla, joten koko toimisto tyhjennettiin. Uuden Tuulen aktiivit olivat pakanneet aineistot hellästi matkaa varten – olihan kyseessä erään aikakauden haikea loppu.

Yli kolmenkymmenen vuoden ajalta kertynyt aineisto oli vaihtelevassa kunnossa. Pölyä, likaa, mappikaupalla sekalaista aineistoa… Arkiston järjestäjän unelma siis! Likainen työ unohtui kuitenkin, sillä Estelle-purjelaivan vaiheiden seuraaminen tempasi mukaansa.

Uusi_Tuuli_luovutus2015_kuva_Vesa_Peipinen

Uuden Tuulen aineisto Kansan Arkistossa järjestämistä odottamassa. Kuva: Vesa Peipinen.

Kunnostustöiden alkuvaiheita Turussa.

Hankkeen historia alkoi 1982, kun idea omasta purjerahtilaivasta heitettiin ilmoille kehitysmaakauppa-aktiivien tapaamisessa. Vuonna 1985 perustettiin Uusi Tuuli ry ja laivanvarustamo Eestaas Oy. Samana vuonna ostettiin Estelle, vuonna 1922 Saksassa rakennettu purjerahtilaiva, joka oli toiminut edelliset vuotensa Porvoossa soraa ja hiekkaa kuljettavana lastialuksena. Seuraavana vuonna alkoivat muutos- ja kunnostustyöt – vapaaehtoisvoimin ja lahjoitus- ja kierrätystavaroilla.

Laivanvarustamo Eestaas oy myi Estellen osakkeita järjestöille ja yksityishenkilöille.

Vesillelaskuilmoitus.

Estelle laskettiin vesille 22.6.1989. Työ ei kuitenkaan loppunut. 1990-luvun aikana laivan kunnostusta jatkettiin. Ensimmäinen merimatka suoritettiin vuonna 1994 ja vähitellen purjehdukset alkoivat ulottua lähivesiä kauemmaksi. Itämeren purjehduskelpoisuuden alus sai vuonna 1997. Vuosikymmenen loppu sujuikin Itämeren tiedotuskiertueiden parissa.

Työvoimalle oli Estellellä jatkuvaa tarvetta.

2000-luvun alku oli Estellen kulta-aikaa. Kauan suunniteltu unelma toteutui: Vuonna 2002 Estelle purjehti Angolaan. Maahan vietiin avustustarvikkeita ja paluurahdiksi hankittiin paikallista käsityötä.  Angolan lisäksi purjehduksia tehtiin lähialueiden lisäksi muun muassa Välimerellä ja Irlannissa. Estelle kuljetti reilun kaupan sanomaa, jakoi ympäristö- ja kehitysmaatietoutta ja koulutti purjelaivamiehistöä.

Ruoanlaittoa Estellen kannella Angolan matkalla 2002. Kuva: Ann-Mari Lintunen

Vuosikymmenen vaihtuessa Uusi Tuuli oli suuren muutoksen edessä. Estellen ylläpito alkoi vaatia liikaa resursseja ja voimavaroja. Aluksen kohtalosta järjestettiin ideakilpailu. Lopulta ratkaisu oli tehtävä: Estelle päätettiin myydä.

Estellen osti keväällä 2012 ruotsalainen Ship to Gaza -järjestö.  Saman vuoden lokakuussa avustustarvikkeilla lastattu laiva lähti kohti saarrettua Gazaa. Israelin laivasto valtasi aluksen kansainvälisellä merialueella ja pakotti sen Ashodin satamaan, jossa Estelle edelleen on, vaikka Israelin takavarikko julistettiin päättyneeksi jo syksyllä 2014.

Ryhmäkuva Estellen kannella vuonna 1999. Kuva: Ann-Mari Lintunen

Kansalaisjärjestöjen arkistojen järjestäminen on usein mielenkiintoista. Uusi Tuuli ei tehnyt poikkeusta. Koska järjestön toiminnan pääkohteena kuitenkin oli konkreettinen työmaa, laiva, oli aineistolla muutamia ominaispiirteitä. Estellen lokikirjoja sujahti kansioihin kymmenittäin. Hieman päänvaivaa tuottivat laivan lukuisat ohjeet, piirustukset ja muut tekniset paperit. Aluksen sähköpiirustukset ja kuivakäymälän käytön hienoudet eivät välttämättä kaikille tulevaisuuden historioitsijoille aukea, mutta tekniikkaa ymmärtäville ne saattavat olla hyvinkin kiinnostavia. Kuivakäymälän käyttöohjeet miehistölle oli muuten myös väännetty rautalangasta selkeän sarjakuvan muotoon, joten siinä vaikuttaa olleen omat kommervenkkinsa!

Opastusta polttoainejärjestelmän saloihin.

Toinen aineiston ominaispiirre oli pyrkimys ekologisuuteen – kaikki asiakirjat on tulostettu kaksipuoleisesti, ja pöytäkirjan toisella puolella saattaakin olla vaikka jonkun opinnäytetyö. Hieman haastetta arkistonjärjestäjälle!

Uuden Tuulen aineistoista välittyy tekemisen, yhteisöllisyyden ja maailmanparantamisen innostus ja toisaalta myös tuska. Idealismi ja arkipäivän realiteetit ovat olleet usein törmäyskurssilla. Päällimmäisenä kuitenkin käteen jää ylpeys mahdottoman projektin valmiiksi saattamisesta. Estelle-hanke oli historiallisen ainutlaatuinen sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti!

Lisää Uudesta Tuulesta ja Estellestä:

http://www.estelle.fi/estelle

https://fi.wikipedia.org/wiki/S/v_Estelle

Kuvia Uudesta Tuulesta ja Estellestä Arjenhistoriassa

 

Reetta Laitinen

tutkija

Kansan Arkisto

Espanjan sisällissota

Työväenmuseo Werstaalla on esillä näyttely Espanjan sisällissodasta (10.3.-14.8.2016). Näyttelyn avasi Demarinaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Tytti Tuppurainen. Hänen avajaispuheensa kytki 80 vuotta sitten käydyn sisällissodan tämän päivän konflikteihin:

”Tällä viikolla Euroopan unionin päättäjät laativat yhdessä Turkin kanssa suunnitelmia, joilla Eurooppa – Turkki mukaan lukien – vastaa pakolaiskriisiin. Kun eurooppalaiset hallitusten johtajat puhuvat kriisistä, he tarkoittavat omien kotimaidensa poliittisia jännitteitä.

Oikeammin sana kriisi kuvaa Euroopan maista vain suurten pakolaismäärien kanssa kamppailevia Kreikkaa ja Turkkia. Eikä se kriisi oikeastaan sielläkään ole. Pakolaiskriisi on pakolaisten kriisi. Se koskettaa niitä tuhansia, jotka värjöttelevät Balkanin talvessa odottaen pääsyä uuteen elämään. Se koskettaa niitä tuhansia, jotka vaarantavat henkensä kumilautoilla Eurooppaa kohti matkatessaan.

Kuinka tähän on tultu? Tähän on tultu, koska emme opi historiasta. Lainaan harvemmin Karl Marxia, mutta nyt kuitenkin: ”Historia toistaa aina itseään, ensin tragediana, sitten farssina.” Nyt elämme tragediaa. Maltan odottaa farssia.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa havahtui sisällissotaan Espanjassa. Espanja oli tuolloin suurelle osalle Eurooppaa eksoottinen maa. Vuosisatojen pysähtyneisyys oli erkaannuttanut sen muusta Euroopasta. Espanjan sisällissodasta tuli kuitenkin eurooppalainen asia. Useista Euroopan maista lähti tuhansia matkaan, osallistuakseen sotaan joko tasavaltalaisten tai Francon joukoissa. Suomalaisia lähtijöitä oli suuri joukko, joista osa jäi sille matkalle.

Nyt seuraamme sisällissotaa Syyriassa. Lukematon määrä eurooppalaisia on lähtenyt matkaan osallistuakseen sotaan, jonkin osapuolen joukoissa. Myös Suomesta on lähdetty. Moni lähtenyt ei palaa.

Läntisten demokratioiden toimettomuus ja osaamattomuus vaikutti siihen, että Espanjan sisällissota kesti, vaati uhreja ja päättyi karmeaan sisäiseen puhdistukseen ja pakolaisaaltoon. Jatkuessaan sota raaistui eikä kestänyt kovinkaan kauan, kun molemmat osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin, muuttuivat sotijoista terroristeiksi. Sodassa ei enää ollut oikeaa ja hyvää osapuolta. Sama on toistunut Syyriassa. Nyt, vuosia jatkuneen sodan on enää vaikea löytää sitä osapuolta, joka taistelisi demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Samanlaiset vieraslegioonat ja samanlaiset Guernicat ovat taas sotauutisissa.

Silmien sulkeminen sotien aiheuttamilta katastrofeilta ei lopeta sotia, eikä vie sotien uhreja pois. Sotien uhrit tulevat lopulta niin lähelle, ettei niiltä voi silmiä sulkea.

Onneksi sota ei tee vain sotarikollisia eikä houkuttele vain seikkailijoita. Ihmisten hätä koskettaa myös niitä, jotka haluavat auttaa. Onneksi on niitä, jotka eivät peittele välinpitämättömyyttään puolueettomuudella.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten Sos.dem. Työläisnaisliitto keräsi 900 000 markkaa avustuksiin Espanjaan. Laskuri kertoo, että se vastaisi noin 350 000 euroa, mutta laskuri ei kerro, että sen ajan tehdastyöläisten palkkatasolla se vastasi noin 70 ihmisen vuosiansioita. Eikä mikään laskutapa anna oikeutta sille, että keräykseen osallistuneet antoivat todella paljon todella vähästä. Keräys vastasi nykyisiä suuria katastrofiavun ponnistuksia – vahvalla poliittisella pohjalla.

Apu annettiin hätää kärsiville. Sillä ei ruokittu sotaa, sillä ruokittiin nälkäisiä lapsia. Sos.dem. Työläisnaisliitto oli sillä puolella sotaa, johon se saattoi samaistua. Se oli hätää kärsivien puolella.

Tänä päivänä pakolaiset tarvitsevat apua. Apua tarvitaan myös ja varsinkin siihen, ettei pakoon tarvitse lähteä. Pelastakaa lapset ry toi meille kansainvälisistä lähteistä saadun tiedon, jonka perusteella ainakin neljännesmiljoona lasta kärsii piiritetyissä kaupungeissa sekä psyykkisistä traumoista että suoranaisesta nälästä. Kaikki humanitaarinen apu on tarpeen. Kaikki poliittinen painostus rauhan puolesta on tarpeen. Konfliktien osapuolet on saatava neuvottelupöytään ja vierastaistelijat kutsuttava kotiin. Niille sotaan lähteneille, jotka palaavat, on oltava tarjolla muutakin kuin turvasäilöjä ja valvontaa, on oltava mahdollisuus löytää tie takaisin rauhan oloihin ja normaalin elämän yhteiskuntaan.

Toivottavasti historian havainnollistaminen taiteen ja kulttuurityön avulla auttaa ymmärtämään historiaa. Toivottavasti historian ymmärtäminen auttaa estämään traagisten virheiden toistamisen. Tai ainakin lieventämään. Tai ainakin oppimaan.”

Firabelityöt tehdasperinteen harmaa alue – Muistitietokeruu firabelitöistä

”Lähes jokaisella verstaan miehellä oli usein jotain firapeliä tekeillä, piilotettuna pöytänsä alle tai työkalulaatikkoonsa.”
Turkulainen metallityöntekijä s.1929

ah 1

Firabelitöillä tarkoitetaan työntekijöiden tehdasteollisuudessa sotien jälkeen tekemiä oheistöitä, jotka työntekijä teki yleensä itselleen, työpaikallaan, työpaikan välineillä ja materiaaleilla.

Firabelitöillä työntekijät pystyivät tuottamaan itselleen käyttökelpoisia hyödykkeitä, joilla oli myös merkittävää vaihtoarvoa. Firabelitöinä tehtiin yleensä erilaisia kotitaloustavaroita tai koriste-esineitä. Firabeleja tehtiin yleisesti vain omaan käyttöön, mutta joissain tapauksissa niitä on tehty sarjatuotantona kaikille tehtaan työläisille. Firabelityöt ovat edistäneet työntekijöiden työssä viihtymistä, sillä niiden parissa työntekijät ovat päässeet kehittämään osaamistaan.

ah 3_

Maan tapa
Firabelityöt ovat osa vähän tutkittua suomalaista ja itäeurooppalaista työväestön sosiaalihistoriaa. Firabelitöinä on sotien jälkeen tehty työnantajien tieten sekä luvatta muun muassa kotitaloustarvikkeita, huonekaluja, lastenvaunuja ja pontikkapannuja.

Vaikka firabelitöiden tekeminen on useimmiten ollut kiellettyä, työnjohtajat ovat useissa tapauksissa katselleet niiden tekemistä läpi sormien:

”Työnjohtajatkin teettivät firapeliä, pääasiassa pientä korjaamista ja siksi varmaan katselivat muidenkin firapeliä läpi sormien, kun kaikki työt tulivat ajallaan ja kunnolla hoidettua.”

Löytyykö teiltä itse tehty perunamuusinuija tai savustuspönttö? Teitkö itse työpaikalla tavaroita omaan käyttöön? Antoiko työnjohtaja hiljaisen hyväksynnän omille töille vai tehtiinkö niitä salaa?
Työväen muistitietotoimikunta kerää muistelmia firabelitöistä. Ilmiö on hyvin tunnettu, mutta vähän tutkittu työväentutkimuksen piirissä. Työväen muistitietotoimikunta järjestää keruun yhteistyössä tutkija Pete Pesosen kanssa. Pesonen valmistelee suomen historian väitöskirjaa, Luvalla tai ilman – Firabelitöiden historia 1940-1990, Turun yliopistoon. Muistelmat arkistoidaan Työväen Arkistossa toimivan Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmiin, jossa ne ovat tutkijoiden käytettävissä.

Firabelikeruussa uudistetaan Työväen muistitiedon toimintatapoja, sillä keruuseen voi osallistua ensimmäistä kertaa myös puhelimitse. Muistelmia toivotaan mahdollisimman laaja-alaisesti teollisuudessa työskennelleiltä miehiltä sekä naisilta. Keruuhanke on Koneen säätiön tukema.

ah 6

Puhelinhaastattelun voi sopia tutkija Pesosen kanssa 040 455 3198. Kirjoitetut muistelmat toimitetaan sähköpostitse otsikolla ”Firabelimuistelmat” pete.pesonen@tyark.fi tai kirjeitse osoitteeseen Pete Pesonen, Työväen Arkisto, Sörnäisten rantatie 25 2. krs, 00500 Helsinki.

Kuvat Pato Klubi / Anni Kylmälä

http://blogi.arjenhistoria.fi/kuusankosken-taideruukissa-nayttely-firabelitoista/

Lisätietoja keruusta löytyy nettisivuilta www.tehdasperinne.fi 

Pete Pesonen

Tutkija, Työväen Arkisto

Kultajoen tuhannen tarinan tuolit

Siinä ne ovat: ajan patinoimat, mutta hyvässä kunnossa.  Pari kulkijaa on toiseen kaivertanut puumerkkinsä. Kadonneeksi oletetut Ivalojoen Kultalan tuolit, jotka yli 140 vuoden ajan soivat levähdystauon sadoille, todennäköisesti tuhansille kultamaiden kulkijoille.

 Nimikirjoitus toisessa Kultalan tuolissaKultalan pihapiiria kesa 2011

Nimimerkki E.T. on ikuistanut käyntinsä Lapin kultamailla toiseen tuoleista.
Ivalojoen Kultalaa. Päärakennus on säilynyt alkuperäisenä. Kuva: Matti Kolho.

Tsaarinaikaisen kultaryntäyksen keskuspaikalla

Ivalojoen Kultalan tuolit teki käsistään taitava kullankaivaja eikä vastaavia tuoleja ole muualla Lapin kultakentillä tavattu. Myöhemmin Kanadan Klondiken kultamailta on löydetty samantyylisiä tuoleja. Liekö tekijä lähtenyt Ivalojoen kultaryntäyksen hiipuessa Amerikkaan kultaa vuolemaan? Alkuaikoina tuolit tarjosivat istumasijan tsaarinaikaisille virkamiehille, jotka Kultalassa valvoivat järjestystä ja myönsivät kullankaivulupia. Talvina 1882-84 tuoleilla istuivat professori Lemströmin polaariretkikunnan jäsenet pohtimassa revontulisäteen aikaansaamista.

Tuoleja käyttivät GTK:n tutkijat ja 1900-luvun alkupuolen kultayhtiöiden edustajat aluetta kartoittaessaan. Kultalan viimeinen talvivahti Sammeli Saijets on istahtanut tauolle kalastus- tai metsästysretkiensä välillä. Istuimilla ovat levähtäneet kullankaivajat Viktor Koivula ja Unto Koivunen, Ivalojoen viimeiset elinkautiset. Edellä mainittujen lisäksi tuolien pintaa ovat istuessaan kiillottaneet vuosikymmenten aikana lukuisat muut kulkijat, maaherroja  myöten.

 Laitakari ja Nordenswan 1920_l_GTKnro5245H_Stigzelius ja Juhani Jomppanen Kultalassa 1953 V210-392

Vas. Aarne Laitakari ja Einar Nordenswan Ivalojoen Kultalan kamarissa Oy Ivalojoki Ab:n tutkimusten aikaan 1924. Kuva: GTK.
Oik. Herman Stigzelius ja Juhani Jomppanen Kultalassa 1953. 

Kadoksissa

Ivalojoen Kultalan satavuotisjuhlan yhteydessä 1968 ihailtiin tuolien karua linjakkuutta. Kultalaa kunnostettaessa 1972-73 tuoleista tehtiin kopiot ja alkuperäiset aiottiin siirtää turvallisempaan paikkaan. Niitä ei kuitenkaan enää näkynyt. Ensin kerrottiin, että ne on tuotu säilytykseen Vuotson GTK:n tukikohtaan, josta ne piti siirtää Kultamuseoon. Asian tullessa ajankohtaiseksi tuoleja ei löytynyt ja arvailut sijainnista alkoivat. Jonkun kertomuksen mukaan tuolit olisi nähty jopa GTK:n pääkonttorilla Espoossa, mutta tietoa ei voitu vahvistaa.

Kultamuseon perusnäyttelyä uusittaessa 2009-2011 yritettiin alkuperäiset tuolit jälleen löytää. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja oltiin valmiita ajatukseen niiden katoamisesta kokonaan.

Jälleennäkeminen Pahaojalla

Toinen kultalan tuoli Pahaojan poydan aaressa Toinen kultalan tuoleista Pahaojalla 2013 sympossa

Kultalan alkuperäiset tuolit Pahaojan varaustuvan puolella 2013.

Kesäkuussa 2012 Kultamuseosäätiön asiamies Kauko Launonen oli museotalkoissa Sotajoen Pahaojan Kultalassa. Hän istui varaustuvassa vieraskirjaan kirjoittamassa. Katse osui pöydän toisella puolella oleviin tuoleihin. Toinen niistä oli selvästi kopio, mutta toinen – siinä oli jotain! Istuimessa näkyi kulutuksen aiheuttaman kiillon alta jotain kellertävää. Se oli vanhaa maalia ja samaa sävyä kuin Ivalojoen Kultalan ulko-ovessa. Tarkempi tutkimus vahvisti asian: tuoli oli sama, jonka Kauko oli nähnyt kymmeniä vuosia aiemmin. Toinenkin kadonnut tuoli löytyi – se seisoi varaustuvan hämärässä nurkassa. Löydöstä ilmoitettiin Museovirastolle ja Metsähallitukselle, jonka vastuulla Pahaojan Kultala on.

Ivalojoen Kultalassa monenlaisille virkamiehille, kullankaivajille ja vaeltajille levähdystauon suoneet tuolit olivat vuosikymmenten ajan istuimina toisessakin kultamaiden tärkeässä rakennuksessa. On vielä arvoitus, miten tuolit päätyivät kultalasta toiseen. Toivottavasti sekin selviää  ja pääasia, että löytyivät! Tuolit tullaan tulevaisuudessa näkemään Kultamuseon näyttelyissä.

Hanna Mattila

Taidehistoriaa työvaatteista – tarkastelussa siivu Osuustukkukaupan valokuvakokoelmaa

Tuotantolaitoksista muotikuviin ja henkilökunnan harrastustoimintaan, Osuustukkukaupan laaja negatiivikokoelma vie kuvien selailijan mukanaan. Kirjoittajan taidehistorian pro gradu -tutkielma syntyi OTK:n valmistamia työvaatteita esittelevistä 1930–1950-lukujen valokuvista.

Taidehistorian tutkimuskenttänä on koko visuaalinen kulttuuri. Itselleni kiinnostavinta on arjen visuaalisuus, se jokapäiväinen näkyvä ympäristö, jota harvemmin keskitymme erityisesti pohdiskelemaan. Tutkielmassa analysoitavina olivat valokuva, pukeutuminen ja poseeraus. Tarkastelin sitä, millaista työtä tekevää ihmistä, miestä ja naista, näillä tekijöillä kuvissa rakennetaan.

71816

OTK:n Työvaatetehtaan valmistama työpusero. Kuva Olli Nieminen 18.1.1956.

Tapa pukeutua tarkasti erillisiin asuihin työhön, vapaa-aikaan, urheiluun ja juhlaan on moderniin elämäntapaan liittyvä ilmiö. Uusi ajatustapa, vapaa-ajan selkeä erottaminen työajan tunneista, näkyi kaupungistuvien suomalaisten pukeutumisessa vähitellen. Valmisvaatteiden ostaminen tuli tavallisemmaksi 1930-luvulla. Haalarimallinen suojuspuku yleistyi miesten työasuna teollisuudessa tuolla vuosikymmenellä.

OTK valmisti suojuspukujen lisäksi monenlaisia muita työvaatteita työpuseroista ja esiliinoista siivoustakkeihin ja leipurin asuihin. Näitä tuotteita valokuvattiin muun muassa mainoskäyttöön. Valokuvilla lienee ollut myös valistustehtävä, olihan uusi ja rationaalinen pukeutumistapa levitettävä ihmisten tietoon.

56628

Rationaalisia ja nykyaikaisia työskentelijöitä. OTK:n pukutehtaan suojuspukujen käyttöä korjaamossa. Kuva Eino Finne 1931.

Studion lisäksi työpukuisia miehiä kuvattiin verstas- ja korjaamotiloissa sekä ulkoympäristöissä. Näin työpukuja voitiin esitellä ”käytännössä”, aidon oloisissa tilanteissa. 1950-luvulla miehet on usein kuvattu rekvisiittana toimivien työkalujen kanssa. Työpuseroon pukeutunut mies kirves kädessään luo poseerauksellaan vaikutelmaa työnteosta, kuin katseellaan seuraavaa kaadettavaa puuta mittaillen. Näin työ on tuotu mukaan kuvaan myös studiossa, tyhjää taustaa vasten kuvattaessa.

Kuvat muurarin ja maalarin vaaleista suojapuvuista saivat pohtimaan vaatteiden piirteiden merkityksiä. Miksi muurarin takissa on kapea pystykaulus, kun maalarin takissa on tavallisempi taittuva kaulus? Liittyvätkö tällaiset piirteet perinteeseen, jonka mukaan eri ammattikuntien edustajat on tunnistettu ja erotettu toisistaan vaatteiden perusteella? Kertovatko muurarin ja maalarin muita vaaleammat suojapuvut jotain ammattien edustajien asemasta, vai onko väri käytännöllisyyteen liittyvä valinta?

69242

OTK:n Työvaatetehtaan valmistama muurarin suojapuku. Kuva Olli Nieminen 6.11.1954.

Erityisesti naisten kuvauksissa voi nähdä muodin vaikutukset työasuihin. Työvaatteet mielletään usein puhtaasti käytännöllisiksi vaatteiksi, mutta kuvien tarkastelu osoitti, etteivät ne ole sellaisia. Pukeutumismuoti ja kunkin ajan käsitykset vaikuttavat siihen, millaisessa asussa milloinkin katsotaan asialliseksi naisen ja miehen tehdä työtä. 1950-luvulla jopa suojahaalari korostaa naisen muodikasta, kapeaa vyötäröä ja tiimalasivartaloa.

69074

Muodit ja sopivaisuuskäsitykset vaikuttavat myös työasuihin. Naisten suojapuku, OTK:n Työvaatetehdas. Kuva Atte Hyvärinen 29.11.1954.

Työväenmuseo Werstaan kokoelmiin kuuluvat kuvat olivat tutkittavinani portaalin www.arjenhistoria.fi kautta, joten aineisto kulki kevyesti mukana. Werstaan väki vastaili kysymyksiini ja auttoi aina tarvittaessa. Tutkielmatyön aloittamisessa vaikeinta olikin aineiston rajaaminen ja hyvän kysymyksen esittäminen, sillä laajassa kokoelmassa riittää tutkittavaa. Tutkielmaprojekti oli todella mielenkiintoinen ja opetti paljon. Kannustankin myös muita esittämään kysymyksiä yhä helpommin saavutettaville museoiden kokoelmille!

 

Emmi Varjola

On kirjoittanut Osuustukkukaupan työvaatevalokuvista pro gradu -tutkielman Jyväskylän yliopistoon.

Pro gradu luettavissa linkistä http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512023897

Lama-ajan luovaa ajattelua

Vaikeiden aikojen ei tarvitse lamauttaa ihmistä. Jo historia osoittaa, että lamakausina kekseliäisyys ja luovat ratkaisut ovat tuoneet positiivisia tuloksia. Suomen kultahistoria tuntee tarinan Aleksanteri Peltovuomasta, jonka toimien ansiosta pieni Purnumukan kylä selvisi voittajana läpi tiukkojen ajanjaksojen.

Aleksanteri Peltovuoma Purnumukan kylästä näki unen valkopartaisesta ukosta, joka neuvoi hänet kultapurolle ja kehotti kaivamaan. Elettiin kesää 1934. Kainalosauvoilla kulkenut Aslak lähetti siskonpoikansa Juhanin paikkaa etsimään. Kun kultaa ei ohjeilla löytynyt, meni Sauva-Aslakkanakin tunnettu mies itse Tankavaaran kupeeseen ja palasi kotiin pussillinen karkeita hippuja mukanaan. Tankavaaran kulta oli löytynyt.

Aleksanteri_Peltovuoma_talon_edustalla

Aleksanteri Peltovuoma sai lisänimen Sauva-Aslak, koska hän loukkasi jalkansa metsästysonnettomuudessa.

Kun Aslakan kultauni paljastui todeksi, lähtivät Purnumukan miehet kultaa kaivamaan. Asia kiinnosti etenkin niitä, joiden poromäärä ei riittänyt perheen toimeentulon turvaamiseen. Löytöä salailtiin muilta, ja jälkeenpäin Tankavaaraa kutsuttiin purnumukkalaisten pankiksi. Niukkana pula-aikana löytö virkisti saamelaiskylän elämää ja toi kaivattua vaurautta.

Sauva-Aslakan_kulta1

Purnumukan miehiä parhaissaan. Pula-ajalla kaikilla ei ollut varaa uuteen kostyymiin, mutta purnumukkalaiset tunnettiin hyvästä pukeutumisestaan.

Kesän 1935 saivat Purnumukan kyläläiset kaivaa kultaa rauhassa jakaen sovussa huuhdontapaikat. Vasta viralliset valtaushakemukset toivat Tankavaaran kultalöydöt julki ja muitakin etsijöitä ilmestyi puroille. Samalla alkoivat myös erimielisyydet.

Tankavaaran kultakuusikosta 1930-luvun lopulta

Kultamonttua kaivetaan Tankavaaran Lauttaojan rinteessä.

Ulkopuoliset valtaajat saapuivat 1936. Heidän välilleen kehittyi heti erimielisyyksiä. Oikeuskanteita nostettiin, rajapyykkejä poistettiin ja siirreltiin. Huonoimman kohtalon koki saksalainen Werner Thiede, joka karkotettiin maasta elokuussa 1939. Virallisena syynä oli tuolloinen kaivoslain bulvaanipykälä, jonka perusteella ulkomaalaisilta evättiin suomalaisten valeostajien käyttö. Thiede oli rikkonut lakia käyttäessään asiamiehenään suomalaista varatuomari Jarl Ugglaa. Taustalla uhkasi Saksan valtion politiikka ja pelko sodan syttymisestä.

Lisää tietoa Tankavaaran kultahistoriasta löydät verkkonäyttelystä, joka toteutettiin yhdessä Vuotson koulun kanssa:

 http://www.kultamuseo.fi/museo/pages/fi/naeyttelyt/sauva-aslakan-naeyttely.php

Heli Heinäaho

Työelämää uudistamassa?

Suomalaisten kriisitietoisuutta on kohotettu kevään eduskuntavaaleista lähtien. Kansantalous sakkaa, vienti ei vedä ja työllisyysaste ei ole parantuakseen. Tulevaisuudessa häämöttää myös kansakunnan ikääntyminen, joka konkretisoituu valtion talouden kestävyysvajeena. Varsinkin elinkeinoelämän suunnalta on jo pitkään vaadittu suomalaisen työelämän uudistamista. Nyt tuo uudistaminen näyttää alkaneen, mutta ovatko keinot uusia?

Yleislakkokokous Tampereen keskustorilla vuonna 1956.

Yleislakkokokous Tampereen keskustorilla vuonna 1956.

 

Suomen työmarkkinoilla kollektiiviset työehtosopimukset olivat 1920–30-luvulla poikkeus. Ainoastaan rakennusalalla oli käytössä paikallisia palkkasopimuksia ja kirjapainoalan työntekijöillä oli ollut oma valtakunnallinen työehtosopimuksensa vuodesta 1900 lähtien. Muuten palkoista ja työehdoista työntekijän oli sovittava paikallisesti. Toki mistään varsinaisesta sopimisesta ei voitu vielä puhua: jos palkka ei kelvannut ja työt eivät maistuneet, tehtaan portilla oli aina jonossa töistä kiinnostuneita.

Teollisuustyönantajat eivät olleet valmiita kollektiivisiin työehtosopimuksiin, koska niiden katsottiin vaarantavan erityisesti vientiteollisuuden kilpailukyvyn. Työmarkkinoilla vallitsi pysyvä ristiriita tilanne, mikä näkyi esimerkiksi paikallisina työtaisteluina. Ei sotienvälisen ajan Suomea voida suoraan verrata 2010-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, mutta on syytä muistaa paikallisen sopimustoiminnan varjopuolet. Kun on enemmän paikallisesti sovittavaa, niin paljon on aihetta riitaankin.

Tiistaina 9. syyskuuta 2015 Juha Sipilän hallitus kohahdutti kansakuntaa työelämän muutospaketilla. Mielenkiintoisin kohta muutospaketissa oli hallituksen aikomus rajata lainsäädännön kautta palkkarajat, joiden pohjalta palkansaajat ja työnantajat sopivat keskenään alojen palkoista työehtosopimusneuvotteluissa. Mistään uudesta lääkkeestä kansantalouden vakauttamiseksi ei ole kuitenkaan kyse.

Toisen maailmansodan keskellä Suomen oli valjastettava kaikki kansantalouden voimavarat. Valtiovalta otti haltuunsa talouselämän ohjat ja eduskunnan säätämän Valtalain nojalla valtioneuvosto antoi ns. palkkasäännöstelypäätöksiä, joiden pohjalta työntekijä- ja työnantajaliitot neuvottelivat ammattialojen palkoista. Sipilän esittämä palkkarajojen asettaminen vaikuttaa kovasti samantyyppiseltä toiminnalta kuin jälleenrakennuskaudelle jatkunut palkkasäännöstely. Sodasta toipuva kansantalous yritettiin saada 1940-luvulla raiteilleen palkkasäännöstelyllä ja samalla voitiin varmistaa yhteiskuntarauhan säilyminen.

Palkkasäännöstelyn päätyttyä loppuvuodesta 1955 oli seurauksena vuoden 1956 yleislakko, joka muistetaan työväestön sodan jälkeisen ajan suurimpana voimannäyttönä. Hallitus näyttää avanneen jälleenrakennuskauden lääkekaapin, josta ensimmäisenä käteen tupsahti palkkasäännöstely. Lääkkeen parasta ennen -päivämäärä on ehkä jo mennyt vuosikymmeniä sitten, mutta ehkä tämäkin voidaan äänestäjille uudistuksena myydä. Kuka sitä nyt enää niin vanhoja muistaa.


Keijo Rantanen

Projektitutkija
Työväenmuseo Werstas

 

 

Kuusankosken Taideruukissa näyttely firabelitöistä

Työnumero 105 –näyttely Kuusankoskella esittelee Kymi-yhtiöiden paperitehtailla tehtyjä firabelitöitä. Firabelitöillä tarkoitetaan töitä, joita työntekijät tekivät itselleen työpaikalla, työnantajan välineillä ja materiaaleilla. Näyttelyn nimi tulee Kymin tehtailla olleesta ”tyhjästä” työnumerosta, joka todellisuudessa merkitsi firabelityötä.

Uistimia

Uistimia

Entisen Kymintehtaan keskusvaraston tiloissa sijaitseva näyttely on ehkä ensimmäinen laatuaan. Idean näyttelylle antoi kuusankoskelainen Reijo Hasu, joka teki koko työuransa Voikkaan tehtaalla. Hasu kertoi ideastaan galleristi Vesa Parviselle ja näyttely sai alkunsa. Alun perin idea oli syntynyt jo 1990-luvulla, mutta tuolloin työntekijöiden puhdetyöt olivat vielä liian arka aihe niin paikallisille ay-aktiiveille kuin myös tehtaan johdolle. Ilmiö ei ole menettänyt ristiriitaista luonnettaan, mikä käy ilmi Ylen sivuilla käydystä nettikeskustelusta.

Näyttelyn esineet on kerätty paikkakuntalaisten kodeista ja suurin osa esineistä onkin erilaisia kodin tarve ja koriste-esineitä. Perinteisten tarve-esineiden lisäksi näyttelyssä on esillä useampi pontikkapannu.

Erilaisia pontikkapannuja.

Erilaisia pontikkapannuja.

 Näyttelyn esineet ovat todiste tekijöidensä kekseliäisyydestä ja suuresta ammattitaidosta. Esineiden joukossa on muun muassa Iittalan keinutuolin kopio. Kyseinen kopio sai kertoman mukaan idean siitä, kun eräs työntekijä osti Iskun keinutuolin ja purki sen osiksi. Purkamisen jälkeen työntekijä ryhtyi valmistamaan tehtaan puusepän verstaaalla vastaavanlaisia osia, joista koottiin kopiotuoleja.

Euroopan neuvosto on julistanut vuoden 2015 Euroopan teollisuuden ja tekniikan perintövuodeksi. Suomen Teollisuusperintöseura on liittynyt teemavuoden kampanjaan. Teemavuoden aikana tehdään tunnetuksi teollisuuden perintöä. Taideruukin näyttely toteuttaa teemavuoden tavoitteita kunnioitettavalla tavalla. Toivottavasti osa firabelitöistä päätyy tulevaisuudessa myös tehdasperintöä vaalivien museoiden kokoelmiin.

Kuusenjalkoja

Kuusenjalkoja

Näyttely on avoinna heinäkuun 26. päivään saakka. Heinäkuun aikana näyttelytilassa järjestetään kaksi avointa keskustelutilaisuutta, joissa lyhyen alustuksen jälkeen paikallaolijat saavat kertoa omia kokemuksiaan ”satavitosista”. Keskustelutilaisuudet ovat 8.7. klo 17 ja 26.7. klo 13. Keskustelutilaisuudet tallennetaan tutkimuskäyttöön Työväen Arkistossa toimivan Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmiin.

Pete Pesonen

Tutkija, Työväen Arkisto

Valmistelee väitöskirjaa firabelitöistä Turun yliopistoon.

IMG_3494

Helsingin kirvesmiehet – palkkapolitiikkaa ja harrasteita

OTKn_miehet

Kirvesmiehiä vuonna 1925 OTK:n työmaalla Hämeentiellä.

Ammatilliset järjestöt muodostavat Kansan Arkistossa noin 17 prosenttia koko arkistoaineistosta. Rakennusliittoon kuuluvan Helsingin kirvesmiesten ammattiosaston aineiston järjestämisen kautta avautui näkymä Helsingin rakentamisen, työehdoista sopimisen kuin myös hiihtokilpailujen vuosikymmeniin.

Helsingin kirvesmiehet kokoontuivat vuonna 1891 päättäen perustaa Helsingin työväenyhdistyksen yhteyteen kirvesmiesten ammattiosaston. Toimintakertomuksessa vuosilta 1891–1895 todetaan, että työolot olivat koko maassa, etenkin Helsingissä huonot. Kokouksissakin kävi vain vähän ihmisiä. ”Työttömät ryöstivät kauppahallista ja torilta maanmiehen kuormasta leipää syödäkseen. Tällaisissa ahtaissa oloissa ei alkavan yhdistyksen ollut itsenäisenä helppo alkuun päästä.” Ammattiosaston toiminta tyrehtyikin vuonna 1893.

Pula alkoi kuitenkin hellittää ja työmahdollisuudet parantuivat. Helsingin kirvesmiesten ammattiosasto perustettiin uudelleen vuonna 1895. Matti Paasivuori toteaa osaston 20-vuotishistoriikissa vuodelta 1915, että ammattiosaston tarkoituksena oli ”edistää kirvesmiesten henkistä kehitystä ja koettaa saada työläisten taloudellinen asema paremmaksi”. Pääasiallisena tehtävänä oli saada lyhennettyä 12-tuntista työpäivää vähitellen 10 tuntiin. 1930-luvun vaihteessa kommunistinen toiminta kiellettiin ja Helsingin kirvesmiesten ammattiyhdistys lakkautettiin kommunistisena ja laittomana. Osasto perustettiin kuitenkin uudelleen seuraavana vuonna uuden keskusjärjestön Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton alaisuuteen.

Kotkankadun_talkoot

Kirvesmiehiä talkootöissä Kotkankadun uudella Lehtitalolla vuonna 1951.

1950-luvun puoliväli oli tapahtumarikas. Kun vuoden 1950 alussa jäseniä oli 856, oli jäseniä vuoden 1956 lopussa yleislakon jälkeen jo 1369. 1950-luvulla osaston huvi-, urheilu- ja nuorisotoiminta oli tärkeä osa jäsenten elämää. Urheilusuoritukset valokuvineen tuolta ajalta on koottu urheilupäiväkirja-albumiksi. Toisinaan nuoret pelasivat lentopalloa ja järjestivät yhteisiä opintoiltoja ja muuta ajanvietettä nuorten kutojanaisten kanssa. Kirvesmiesten puolisot kokoontuivat säännöllisesti ryhmän ”Eevat” alla.  Käsitöinä valmistui esimerkiksi nahkaisia naulapusseja kirvesmiehille.

lentopallo

Kirvesmiesten ja kutojanaisten lentopallojoukkueet vuonna 1955.

Kevättalvella 1955 alkoi kansandemokraattisten järjestöjen organisoima merkittävä hanke, Kulttuuritalon rakennuttaminen, johon kirvesmiehetkin osallistuivat talkootöin. Kesällä 1955 kirvesmiehet mittelivät voimiaan rakennustyöläisten olympialaisissa Tampereella voittaen mm. köydenvedossa. Talvella osallistuttiin, kuten tapana oli, hiihtokilpailuihin. Samana vuonna nuorisojaoston jäseniä lähti Varsovaan Maailman nuorison ja ylioppilaiden ystävyyden ja rauhan juhlaan, ja kirvesmiehet olivat myös pystyttämässä Helsingin messuhallissa (nykyisin Kisahalli) Maailman rauhanneuvoston kokousta. Rauhanasiat koettiin työväenliikkeen piirissä läheisiksi. Maaliskuun 1956 yleislakkoon ryhdyttiin SAK:n päätöksellä elintarvikkeiden ja muiden elinkustannusten hintojen nousun vuoksi. Osaston jäsenet kampanjoivat suurmielenosoitusten puolesta ja toimivat lakkovahteina työmailla.

Hiihtokilpailu

Hiihtokisoissa Lahdessa vuonna 1957.

Arkistoa järjestäessä ilmeni, että kirvesmiehet ovat ottaneet läpi vuosikymmenten aktiivisesti kantaa päivänpoliittisiin ongelmiin, kuten kotimaan työttömyyteen tai sotatoimiin. 1970-luvulla taas luotiin suhteita neuvostoliittolaiseen rakennuskombinaattiin molemminpuolisten vierailujen muodossa. Rakennusalan työehtosopimusasioita, aikapalkan tasoa ja urakkahinnoittelua, on käsitelty perusteellisesti osastossa, jaostoissa ja valtakunnallisesti yhteiskokouksissa rakennustyöläisten kesken. Työn hinnoittelun pohjaksi on myös tutkittu eri työvaiheisiin kuluvaa aikaa ja kartoitettu esimerkiksi Ruotsin hinnoittelukäytäntöjä.

 

Iris Olavinen

Tutkija

Kansan Arkisto

 

Anna Wiik – työväen muistiorganisaatioiden äiti

Kolme työväen perinnelaitosta saa kiittää tarmokasta Anna Wiikiä kokoelmiensa hoitamisesta ja kartuttamisesta. Anna Wiik toimi Työväen Arkistossa kymmeniä vuosia ja kehitti samalla perustan Työväenliikkeen kirjastolle. Anna Wiik on myös Kansan Arkiston perustaja. Anna Wiikin syntymäpäivä 5.3. on työväenperinnepäivä, jolloin Työväenliikkeen kirjastossa julkistetaan Työväentutkimuspalkinto eli vuoden paras työväentutkimus.

Anna Elisabet Wiik vuonna 1919.

Anna Elisabeth Wiik vuonna 1919.

Helsinkiläinen työläisperheen tytär

Anna Elisabeth Wiik, os. Forsström syntyi 5.3.1891 Helsingissä ja kuoli kotikaupungissaan 30.10.1964. Hän oli lähtöisin työläiskodista, ja tutustui jo nuorena työväenliikkeeseen. Hän toimi aktiivisesti ruotsinkielisessä työväenliikkeessä ja erityisesti sen sivistys- ja opintokerholiikkeessä. Anna Forsström tutustui tulevaan mieheensä Karl Harald Wiikiin ruotsinkielisen työväenliikkeen piirissä.

Anna Wiik sai vankilatuomion työväen järjestöissä toimimisesta ja istui 1918 Katajanokan vankilassa keväästä syksyyn. Anna Wiik oli jossain määrin työskennellyt vuosina 1917-1918 Työväen Arkistossa, jossa hän sai vakinaisen avustajan paikan 1.5.1918. Hän aloitti työnsä uudelleen heti, kun pääsi ehdonalaisuuteen 9.11.1918.

Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöt sekä työväenliikettä lähellä olevat kustannuslaitokset velvoitettiin lähettämään aineistoaan Työväen Arkistoon. 1920-luvulta lähtien arkisto otti vastaan painotuotteiden lisäksi yhä enemmän myös asiakirja-aineistoa.

K. H. Wiik nimitettiin Työväen Arkiston johtajaksi 1910, kun ensimmäinen johtaja, Yrjö Sirola, lähti luennoimaan Amerikkaan. Wiik oli luottamustoiminen arkistonhoitaja eikä saanut siitä palkkaa. Anna Wiik hankki elantonsa toimitsijan ja sihteerin työstä ruotsalaisessa työväenliitossa ja avusti arkistoa. Anna ja K. H. Wiik avioituivat vuonna 1925 ja asuivat siitä lähtien aviomiehen huvilassa Malmilla, Kappelitie 8:ssa. Anna oli naimisiin mennessä 33 vuotta ja sulhanen 42 vuotta. Avioliitto oli lapseton, mutta kodissa oli paljon elämää, sillä myös aviomiehen äiti asui huvilassa ja heillä oli useita kotieläimiä. Aviomies luonnehditaan kissa-ihmiseksi.

Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa

Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa

Pitkäaikainen arkiston työntekijä

Anna Wiik nimitettiin vuonna 1926 kokopäiväiseksi Työväen Arkiston hoitajaksi, kun hänen miehensä valittiin SDP:n puoluesihteeriksi. Anna Wiik oli ensimmäinen arkistonhoitaja, joka sai työstään myös palkkaa. Työväen Arkiston arkistointijärjestelmä perustui Sosialistisen Internationaalin puolueille suosittelemaan DEW:n aiheenmukaiseen desimaalijärjestelmään. Sama signum-järjestelmä on yhä kirjaston ja arkiston aineiston hallinnan ja sijoituksen perusta. Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa. Samassa talossa oli monen järjestön ja myös SDP:n puoluetoimisto.

Anna Wiikistä kerrotaan, että hän oli hyvin sosiaalinen, avoin ja puhelias – lähes vastakohta miehelleen. Anna Wiik kirjoitti revyitä ja esitti mielellään tilaisuuksissa runoja tai lauloi. Hän oli järjestämässä vuonna 1937 Espanja -näyttelyä, joka kuvasi sisällissodan kauhuja ja tuki tasavaltalaisia.

K. H. Wiik päätyi SDP:n oppositioon, ns. kuutosiin, ja erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Samalla myös Anna jätti puolueen ja kaikki järjestötehtävänsä. Keväällä 1941 hänet hiillostettiin arkistosta ulos poliittisin perustein, vaikka syyksi kirjattiin väärinkäytökset. Anna Wiik oli loukkaantunut siitä, sillä hän oli hoitanut Työväen Arkistoa antaumuksella 22 vuotta ja teki siitä merkittävän työväenliikkeen arkiston ja kirjaston. Wiikin perhe kartutti arkiston ja kirjaston kokoelmia myös omilla varoillaan.

Anna Wiik oli jatkosodan aikana työtön ja hänen miehensä oli vankilassa. Perhe oli elänyt vaatimattomasti, joten hän selviytyi säästöjensä avulla. Hän tuki jopa muiden kuutosten perheitä taloudellisesti. Vankila-ajan heikentämänä K. H. Wiik kuoli vuonna 1946, vain 63-vuotiaana.

Sodan jälkeen (1946-1948) Anna Wiik oli perustamassa SKP:n arkistoa, josta kehittyi Kansan Arkisto. Kansan Arkistossa ovat Anna Wiikin vuosien 1940-1947 päiväkirjat. Ne kertovat hänen raskaista vuosistaan, kun huoli miehen terveydestä ja jaksamisesta vankilassa oli mielessä. Hän pohtii myös maailmankatsomuksellisia asioita ja elämäntehtäväänsä. Hän kertoo päiväkirjassaan antaneensa kaikki voimansa arkiston hoidolle ja oli sen takia siirtänyt myös opiskelun aloittamista. Yliopisto-opintoja hän teki vasta 1950-luvulla.
Lähteet:

K. H. ja Anna Wiikin laaja perhearkisto on Kansallisarkistossa. Kansan Arkistossa on Anna Wiikin päiväkirjat ja Työväen Arkistossa pienehkö Anna Wiik -kokoelma.

 

Artikkeli: http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2004/Tk_annawiik.html
Kansan Arkisto: Anna Wiik

http://83.145.206.185:9011/preLUEa2.po?event=Refresh&ARK_TUNNUS=7857&ROUTE=WWW&epOriginate=preARKa3&ROUTE=WWW
Työväen Arkisto: Anna Wiik

https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/archive/TA/Archive.action?resource.uri=https://yksa.mikkeliamk.fi/resources/recordsCreator/136996235618700/YAM100202&ref=results&prevSearch=1

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija

Työväen Arkisto

« Older posts