Kalliolaisia naisia Kansan Arkistossa

Tässä artikkelissa esitellään 1900-luvun ensimmäisen puoliskon Kalliota kuuden vasemmistolaisessa työväenliikkeessä aktiivisena toimineen naisen kautta. Kaikkien henkilöarkistot tai muistelmat löytyvät Kansan Arkistosta ja ovat joitain rajoituksia lukuunottamatta vapaasti tutkittavissa.

Helsingin väkiluku kasvoi voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkia vaivasi jatkuva asuintiheyden kasvu ja asuntopula, joka näkyi etenkin Kallion ja Sörnäisten alueella. Vanhat huvilat ja muut rakennukset täyttyivät nopeasti vuokralaisista: tehdas- ja rakennustyöläisistä ja heidän perheistään.

1900-luvun alkupuolella Kalliosta rakentui uuden asemakaavan myötä puutalojen ja pienehköjen kerrostalojen muodostama sekakaupunki, jossa Linjojen alue oli kaikkein tiiviimmin rakennettu. Asuntopula ei silti helpottanut, sillä uutta väkeä virtasi jatkuvasti maaseudulta ja vuokrat nousivat.

Kallio ja Sörnäinen olivat pääasiallisesti työläiskaupunginosia, joissa miehet työskentelivät teollisuudessa tai rakennuksilla ja äidit olivat useimmiten kotona lasten kanssa. Suuret lapsilaumat, ahtaat asunnot, asukkaiden nopea vaihtuvuus ja 1918 sodan jälkeen lukuisat punaorvot toivat oman leimansa ja haasteensa alueella. Taloudelliset lasku- ja noususuhdanteet vaikuttivat suoraan monen perheen elämään. Hyväntekeväisyysjärjestöt, työväestön apukassat ja keskinäinen solidaarisuus auttoivat joskus pahimman yli.

Työläiskaupunginosa oli otollista seutua myös työväen poliittiselle toiminnalle. Useissa perheissä painotettiin yhteiskunnallista ajattelua, työväenliikettä ja sivistystä. Nuorisoa houkutteli ikätovereiden tapaaminen, yhteisöllisyys, luokkatietoisuus ja aktiviteetit, joihin pystyi osallistumaan vaikkapa Nuorisoseuran riennoissa. Muualta muuttaneille oli esimerkiksi ammatillinen järjestötoiminta tärkeä keino muodostaa uusia ihmissuhteita vieraassa kaupungissa. Merkittävä osa vasemmistolaisista järjestöistä kiellettiin 1920-30-luvuilla, jolloin osa toiminnasta siirtyi maanalaiseksi.

Sylvi-Kyllikki, Elvi ja Aira

Sörnäisissä ja Vallilassa asunut Sinervojen perhe oli vahvasti työväenluokkainen. Isä Edvard oli levyseppä. Kahdeksasta lapsesta seitsemän eli aikuisikään – heistä sisko Kaarina kuoli parikymppisenä keuhkotautiin.

Sylvi-Kyllikki syntyi 1899. Hän kävi oppikoulua Kallion yhteiskoulussa. Sylvi-Kyllikki ja isä Edvard olivat mukana vuoden 1918 tapahtumissa, Edvard vartiointitehtävissä ja Sylvi-Kyllikki punaisten hallinnossa. Kumpikaan ei joutunut vangiksi mutta Sylvi-Kyllikkiä ei sisällissodan jälkeen enää hyväksytty oppikouluun kirjoille. Perhe muutti Laihialle kesän alussa 1918 ja Sylvi-Kyllikki kirjoitti vuonna 1919 ylioppilaaksi Pohjanmaalla asuvien sukulaistensa avustuksella. Hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1928.

Sylvi-Kyllikki Kilpi oli kansanedustaja vuosina 1934–1958. Hän edusti aluksi SDP:tä, mutta siirtyi vuonna 1946 Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon. Kilpi oli vuodesta 1920 naimisissa vasemmistolaisen poliitikon ja lehtimiehen Eino Kilven kanssa.

Sylvi-Kyllikki Kilpi julkaisi muistelmateokset Sörnäisten tyttö (1963), Sörnäisten tytön vaellusvuodet (1965) ja Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä (1966). Hän kuoli vuonna 1987.

Elvi Sinervo syntyi vuonna 1912. Hän kävi Vaasan suomalaista tyttökoulua ja Tyttönormaalilyseon. Elvi oli vuodesta 1933 lähtien naimisissa lääkäri-kansanedustaja-päätoimittaja Mauri Ryömän (1911–1958) kanssa. Ryömä kuoli liikenneonnettomuudessa 1958. Pariskunnalla oli kolme lasta.

Elvi ja Mauri kuuluivat Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perustajiin. Kun valtiojohto katsoi seuran uhkaavan Suomen turvallisuutta, se kiellettiin ja sen johto pidätettiin. Elvi tuomittiin heinäkuussa 1941 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Hän vapautui kesäkuussa 1944. SKP:n toimintamuotoihin pettynyt Sinervo erotettiin puolueesta marraskuussa 1959, mutta hän piti itseään tämän jälkeenkin kommunistina ja jatkoi toimintaansa Rauhanpuolustajat-järjestössä.

Tunnetuin Elvi Sinervo kuitenkin oli kirjailijana ja suomentajana. Hän oli myös kulttuuriyhdistys Kiilan kantavia jäseniä. Vankilassa vessapaperille kirjoitettu runokokoelma Pilvet ilmestyi vuonna 1944 ja sisältää muun muassa lauluksikin sävelletyn runon Natalia. Elvi kirjoitti myös romaaneja ja näytelmiä ja suomensi lukuisia teoksia. Hän kuoli vuonna 1986.

Aira (s. 1914) oli kahdeksasta lapsesta nuorin.

Aira Sinervo (Kolula, Brink) valmistui ylioppilaaksi vuonna 1935 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1943. Aira kuului Elvin ohella vasemmistolaisen kulttuuriyhdistys Kiilan perustajajäseniin. Vuonna 1943 Kansan Lehdessä työskennellyt Sinervo sai yhdeksän vuoden vankeustuomion Neuvostoliitosta saapuneen desantin auttamisesta. Hän vapautui jatkosodan jälkeen.

Sodan jälkeen Aira toimi mm. SNS-lehdessä ja Työväen Sivistysliitossa. Hän johti Sirola-opistoa vuodet 1947–1952 ja sen jälkeen Paraisten työväenopistoa ja Iisveden työväenopistoa. Hän kirjoitti useita kaunokirjallisia teoksia kirjailijanimellä Aira Brink. Esikoisteos Memmoin arvat ilmestyi 1952. Vuonna 1957 hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi ja kääntäjäksi. Vuodesta 1962 kuolemaansa 1968 saakka Sinervo työskenteli Kansallismuseossa. Hän oli viimeisinä vuosinaan aktiivinen kirjallisuuskriitikko, suomentaja ja esseisti. Hänen puolisonsa oli runoilija Veikko Kolula.

Lähteet:

Sylvi-Kylli Kilven, Elvi Sinervon ja Aira Sinervon henkilöarkistot Kansan Arkistossa.
Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into Kustannus, 2018.

 

Eeva ja Aili

Eevan ja Ailin vanhemmat olivat kotoisin Hämeestä. Perhe muutti Tampereen, Toijalan ja Turun kautta Helsinkiin vuonna 1910. Osoitteena oli Viides Linja 18, Ihantolan talo. Perheen isä oli seppä ja työskenteli laivatelakalla Hietalahdessa ja sitten Helsingin konepajalla.

Eeva syntyi vuonna 1901. Perheessä oli viisi lasta, joista kaksi tyttöjä ja kolme poikia. Koti oli ateistinen ja työväenhenkinen. Eevan lapsuudenmuistoihin kuuluu muun muassa Kallion kirkon rakentaminen. Paloasemaa ei vielä ollut ja Karhupuiston kohdalla oli tori. Asunnossa oli ajan tavan mukaan myös alivuokralaisia.

Eeva liittyi vuonna 1911 Ihanneliittoon ja vuonna 1917 Helsingin Nuorisoseuraan. Nuoret tekivät muun muassa paljon retkiä. Kansalaissodan aikaan isä ja Eeva joutuivat kuulusteluihin Ratakadulla, vaikka eivät varsinaisesti olleet sodassa mukana. Sodan jälkeen elämä oli vaikeaa eikä punaisiksi epäillyille ollut töitä. Eeva menikin nuorena naimisiin ja muutti Ruovedelle.

Ruovedeltä Eeva Nokireki muutti vuonna 1925 takaisin Helsinkiin ja meni töihin rautateiden konepajalle Pasilaan, yleten myöhemmin konduktööriksi. Hän oli mukana Rautatieläisten liiton toiminnassa, Koitossa ja myös illegaalissa eli maanalaisessa Suomen Kommunistisessa Puolueessa. Rautateillä olivat töissä myös perheen kaikki miehet ja äiti.

Pikkusisko Aili syntyi vuonna 1907. Ailikin liittyi jo nuorella iällä mukana järjestötoimintaan. Ensin vuonna 1924 Helsingin Nuorisoseuran järjestönuorten osastoon ja 1925 Kommunistiseen nuorisoliittoon, johon perheen sisarusparvesta Eeva, Aili ja Niilo kuuluivat. Aili uppoutui järjestötoimintaan tarmolla. Hän oli aktiivisesti mukana maanalaisina vuosina SKP:n toiminnassa, josta hänet tuomittiin myös vankilaan. Vankilassa Aili istui vuodet 1931-34. Vankeus ei hillinnyt Ailin aatteen paloa, vaan hän jatkoi poliittista toimintaansa ja opiskeli Neuvostoliitossa Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa vuosina 1935-38. Suomessa sodan aikana hänet vangittiin turvasäilöön vuosiksi 1941-44.

Sodan jälkeen Aili oli töissä SKP:ssä muun muassa puolueen valistussihteerinä. Hän oli näkyvä ja aktiivinen hahmo. Aili Mäkinen kuoli vuonna 1988.

Lähteet:

Eeva Nokireen muistelmat Kansan Arkistossa.
Aili Mäkisen henkilöarkisto Kansan Arkistossa.

Elli

Elli Kumpulainen syntyi tammikuussa 1907 Maaningalla. Isä oli kyläseppä. Perheessä viisi lasta, joista Elli oli ainoa tyttö. Vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita ja mukana paikkakunnan työväenyhdistyksessä. Perheen sosioekonominen asema romahti, kun isä sairastui halvaukseen Ellin ollessa 8-vuotias. Isä eli vielä viisi vuotta mutta oli puhe- ja liikuntakyvytön. Äiti elätti perhettä ja Elli hoiti pienempiä sisaruksia, joista nuorin oli vasta puolivuotias. Perhe ei kyennyt maksamaan vuokraa ja joutui muuttamaa korpeen huonokuntoiseen mökkiin.

Elli meni ruokapalkalla lapsenlikaksi kyläkauppiaan rouvalle kymmenvuotiaana ja teki raskasta työtä. Hän kävi kuitenkin kansakoulunsa loppuun ja sai todistukseen lähes pelkkiä kymppejä. Koulun loputtua Elli lähti 13-vuotiaana Helsinkiin serkkunsa lasta hoitamaan.

Serkku asui Eläintarhantie 4:ssä, nykyisen Helsingin kaupunginteatterin paikalla. Elli oli kotiapulaisena, hoiti lasta ja rupesi auttamaan räätälintöissä. Hän kuuli samassa talossa asuvalta palvelustytöltä Järjestönuorista mutta ei ujouttaan uskaltanut mennä mukaan toimintaan.

1920-luvun alussa Helsingissä oli kaikenlaista puutetta, leipä oli vielä kortilla ja luokkasodan muisto tuoreena mielissä. Sörnäisten ja Kallion lapset kulkivat pitkin katuja, rummuttivat kattilankansilla ja muilla esineillä ja lauloivat: ”Mannerheimi vankka, kävelee kuin ankka, rinta on romukaupan akkuna.” Ja jatkoksi huudettiin: ”lahtari tappaa, lahtari tappaa, lahtari tappaa, tappaa se.” Monissa perheissä isä oli tapettu tai viety vankilaan, monet olivat paenneet Venäjälle.

Elli uskaltautui lopulta liittymään sosialidemokraattiseen Helsingin Nuorisoseuraan, joka toimi Koiton talossa.

Siitä alkoi järjestötoiminta, joka on jatkunut koko elämäni ajan.

Elliä ei enää tarvittu serkun perheessä, joten hän teki sekalaisia töitä eri paikoissa. Hän sai töitä Valveen kenkätehtaasta Hakaniemestä ja siirtyi Sörnäisten nuoriso-osastoon. Nuorisoliiton ja sen seuraajan, Sosialistisen nuorisoseuran toiminta lakkautettiin laittomana, jonka jälkeen toiminta siirtyi erilaisiin opintoyhdistyksiin. Nuoret jakoivat lehtiä, urheilivat ja kilpailivat ja järjestivät kulttuuritoimintaa. Kesällä ulkoiltiin muun muassa Kivinokassa ja Lammassaaressa.

Vuonna 1928 Elli toimi ohjaajana punaorpojen kesäkodissa Enonsaaressa Lahden lähellä. Leirillä oli 4-15-vuotiaita lapsia, punaorpoja tai poliittisten vankien lapsia. Kaikki lihoivat leiriaikanaan pari kolme kiloa. Lapsille oli kuusiviikkoisella leirillä paljon ohjelmaa, uimista, tanssia ja laulua, urheilua, työväenhistoriaa ja viikottaisen seinälehden tekoa. Ohjaajat ostivat lapsille joskus myös vaatteita tai kenkiä.

1930-luvulla Elli valittiin mukaan Kommunistisen nuorisoliiton toimintaan ja SKP:n jäseneksi. Toiminta oli maanalaista. Elli hoiti puolueen ”sifraajana” koti- ja ulkomaista salakirjoituskirjeenvaihtoa. Kirjeissä oli muun muassa poliittisia tilannekatsauksia sekä ajankohtaisia tiedotuksia. ”Ohrana” pääsi Ellin jäljille vuonna 1932 mutta tämä onnistui väistämään pidätyksiä. Kesällä 1932 Elli siirsi sifraajan työn seuraajalleen ja lähti Tukholman kautta Neuvostoliittoon opiskelemaan.

Neuvostoliitossa Elli oli ensin töissä Moskovassa huonekalutehtaalla. Se oli mukavaa ja toverillista aikaa. Työläisillä oli 5-päiväinen työviikko ja 7-tuntiset työpäivät. Työtä tehtiin kilpaa ja mieli oli iloinen. Tehtaalta Elli siirtyi Leningradiin opiskelemaan Vähemmistökansallisuuksien yliopistoon ja sieltä taas Lenin-kouluun Moskovaan. Vuonna 1936 Elli palasi takaisin Suomeen kahlaamalla talvella rajajoen yli. Hän piilotteli ohranaa, teki SKP:n työtä Suomessa ja vältti pidätykset. Lopulta marraskuussa 1938 Elli pidätettiin ja kuulusteltiin. Hän oli vankeudessa Hämeenlinnan naisvankilassa ja turvasäilössä syksyyn 1944 saakka.

Vapauduttuaan Elli meni naimisiin niin ikään vankilassa ja keskitysleirillä olleen Nestori Parkkarin kanssa ja he saivat kaksi lasta. Hän toimi puolue- ja järjestötyössä koko ikänsä ja jäi eläkkeelle KSL:n opintosihteerin tehtävistä vuonna 1972. Elli Parkkari kuoli vuonna 2001.

Lähteet:

Elli Parkkarin henkilöarkisto Kansan Arkistossa.
Paremman huomisen puolesta. Elli Parkkari muistelee. Kansan Sivistystyön Liitto, 1993.

 

Artikkeli pohjautuu Kansan Arkiston tutkija, FM Reetta Laitisen esitelmään Kallion kirjastossa 21.11.2020.

Yhteydenotot ja lisätiedot: http://www.kansanarkisto.fi