Page 2 of 3

Anna Wiik – työväen muistiorganisaatioiden äiti

Kolme työväen perinnelaitosta saa kiittää tarmokasta Anna Wiikiä kokoelmiensa hoitamisesta ja kartuttamisesta. Anna Wiik toimi Työväen Arkistossa kymmeniä vuosia ja kehitti samalla perustan Työväenliikkeen kirjastolle. Anna Wiik on myös Kansan Arkiston perustaja. Anna Wiikin syntymäpäivä 5.3. on työväenperinnepäivä, jolloin Työväenliikkeen kirjastossa julkistetaan Työväentutkimuspalkinto eli vuoden paras työväentutkimus.

Anna Elisabet Wiik vuonna 1919.

Anna Elisabeth Wiik vuonna 1919.

Helsinkiläinen työläisperheen tytär

Anna Elisabeth Wiik, os. Forsström syntyi 5.3.1891 Helsingissä ja kuoli kotikaupungissaan 30.10.1964. Hän oli lähtöisin työläiskodista, ja tutustui jo nuorena työväenliikkeeseen. Hän toimi aktiivisesti ruotsinkielisessä työväenliikkeessä ja erityisesti sen sivistys- ja opintokerholiikkeessä. Anna Forsström tutustui tulevaan mieheensä Karl Harald Wiikiin ruotsinkielisen työväenliikkeen piirissä.

Anna Wiik sai vankilatuomion työväen järjestöissä toimimisesta ja istui 1918 Katajanokan vankilassa keväästä syksyyn. Anna Wiik oli jossain määrin työskennellyt vuosina 1917-1918 Työväen Arkistossa, jossa hän sai vakinaisen avustajan paikan 1.5.1918. Hän aloitti työnsä uudelleen heti, kun pääsi ehdonalaisuuteen 9.11.1918.

Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöt sekä työväenliikettä lähellä olevat kustannuslaitokset velvoitettiin lähettämään aineistoaan Työväen Arkistoon. 1920-luvulta lähtien arkisto otti vastaan painotuotteiden lisäksi yhä enemmän myös asiakirja-aineistoa.

K. H. Wiik nimitettiin Työväen Arkiston johtajaksi 1910, kun ensimmäinen johtaja, Yrjö Sirola, lähti luennoimaan Amerikkaan. Wiik oli luottamustoiminen arkistonhoitaja eikä saanut siitä palkkaa. Anna Wiik hankki elantonsa toimitsijan ja sihteerin työstä ruotsalaisessa työväenliitossa ja avusti arkistoa. Anna ja K. H. Wiik avioituivat vuonna 1925 ja asuivat siitä lähtien aviomiehen huvilassa Malmilla, Kappelitie 8:ssa. Anna oli naimisiin mennessä 33 vuotta ja sulhanen 42 vuotta. Avioliitto oli lapseton, mutta kodissa oli paljon elämää, sillä myös aviomiehen äiti asui huvilassa ja heillä oli useita kotieläimiä. Aviomies luonnehditaan kissa-ihmiseksi.

Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa

Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa

Pitkäaikainen arkiston työntekijä

Anna Wiik nimitettiin vuonna 1926 kokopäiväiseksi Työväen Arkiston hoitajaksi, kun hänen miehensä valittiin SDP:n puoluesihteeriksi. Anna Wiik oli ensimmäinen arkistonhoitaja, joka sai työstään myös palkkaa. Työväen Arkiston arkistointijärjestelmä perustui Sosialistisen Internationaalin puolueille suosittelemaan DEW:n aiheenmukaiseen desimaalijärjestelmään. Sama signum-järjestelmä on yhä kirjaston ja arkiston aineiston hallinnan ja sijoituksen perusta. Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa. Samassa talossa oli monen järjestön ja myös SDP:n puoluetoimisto.

Anna Wiikistä kerrotaan, että hän oli hyvin sosiaalinen, avoin ja puhelias – lähes vastakohta miehelleen. Anna Wiik kirjoitti revyitä ja esitti mielellään tilaisuuksissa runoja tai lauloi. Hän oli järjestämässä vuonna 1937 Espanja -näyttelyä, joka kuvasi sisällissodan kauhuja ja tuki tasavaltalaisia.

K. H. Wiik päätyi SDP:n oppositioon, ns. kuutosiin, ja erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Samalla myös Anna jätti puolueen ja kaikki järjestötehtävänsä. Keväällä 1941 hänet hiillostettiin arkistosta ulos poliittisin perustein, vaikka syyksi kirjattiin väärinkäytökset. Anna Wiik oli loukkaantunut siitä, sillä hän oli hoitanut Työväen Arkistoa antaumuksella 22 vuotta ja teki siitä merkittävän työväenliikkeen arkiston ja kirjaston. Wiikin perhe kartutti arkiston ja kirjaston kokoelmia myös omilla varoillaan.

Anna Wiik oli jatkosodan aikana työtön ja hänen miehensä oli vankilassa. Perhe oli elänyt vaatimattomasti, joten hän selviytyi säästöjensä avulla. Hän tuki jopa muiden kuutosten perheitä taloudellisesti. Vankila-ajan heikentämänä K. H. Wiik kuoli vuonna 1946, vain 63-vuotiaana.

Sodan jälkeen (1946-1948) Anna Wiik oli perustamassa SKP:n arkistoa, josta kehittyi Kansan Arkisto. Kansan Arkistossa ovat Anna Wiikin vuosien 1940-1947 päiväkirjat. Ne kertovat hänen raskaista vuosistaan, kun huoli miehen terveydestä ja jaksamisesta vankilassa oli mielessä. Hän pohtii myös maailmankatsomuksellisia asioita ja elämäntehtäväänsä. Hän kertoo päiväkirjassaan antaneensa kaikki voimansa arkiston hoidolle ja oli sen takia siirtänyt myös opiskelun aloittamista. Yliopisto-opintoja hän teki vasta 1950-luvulla.
Lähteet:

K. H. ja Anna Wiikin laaja perhearkisto on Kansallisarkistossa. Kansan Arkistossa on Anna Wiikin päiväkirjat ja Työväen Arkistossa pienehkö Anna Wiik -kokoelma.

 

Artikkeli: http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2004/Tk_annawiik.html
Kansan Arkisto: Anna Wiik

http://83.145.206.185:9011/preLUEa2.po?event=Refresh&ARK_TUNNUS=7857&ROUTE=WWW&epOriginate=preARKa3&ROUTE=WWW
Työväen Arkisto: Anna Wiik

https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/archive/TA/Archive.action?resource.uri=https://yksa.mikkeliamk.fi/resources/recordsCreator/136996235618700/YAM100202&ref=results&prevSearch=1

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija

Työväen Arkisto

Albert Gebhard – kansan kuvaaja ja työväenlehtien kuvittaja

Työväen Arkistossa olen usein törmännyt nimeen Albert Gebhard. Nimi tulee esiin työväen joululehtien, työläisnuorten lehtien ja pilalehti Kurikan kuvissa, kansikuvissa, pilapiirroksissa ja myös työväenjohtajien muotokuvien signeerauksissa. Kuka oli tämä Toholammin Kerttulassa vuonna 1869 syntynyt ja vuonna 1937 Helsingissä kuollut taiteilija? Miten hän otti kantaa taiteilijana?

Gebhard syntyi kahdeksanlapsiseen metsänhoitajan perheeseen. Suku oli alunperin saksalainen ja tullut Pietarin kautta Suomeen. Piirtäminen kiinnosti Albert Gebhardia pienestä pitäen. Hän aloitti koulunsa Kokkolassa, kävi reaalikoulua Helsingissä ja aloitti taiteen opiskelun Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1887. Perheellä oli sekä yhteyksiä koulukaupunkeihin että varallisuutta kouluttaa poikaa. Hän jatkoi opintojaan menestyksellä Pariisissa kahteen otteeseen 1890-1891, 1898 ja Firenzessä 1897-1898. Hän osallistui töillään useisiin näyttelyihin ulkomailla. Kotimaassa näyttelyitä oli mm. Salon Stindbergillä, Ateneumissa ja useassa kotimaan kaupungissa.

Albert Gebhard kuului Suomen kultakauden taiteilijoihin ja heidän piirissään hän myös viihtyi. Gebhard oli mukana vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä yhdessä Akseli Gallén-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Emil Wikströmin kanssa. Gebhard auttoi Gallén-Kallelaa freskojen maalaamisessa. Myös Gebhardin oma työ Tukinuittajat oli esillä maailmannäyttelyssä.

Gebhard teki merkittävän uran piirtäjänä. Hän oli edelläkävijä sanomalehti- ja pilapiirtäjänä ja kuvittajana – ja myös ulkomaiset lehdet julkaisivat hänen kuviaan. Hän kuvitti Larin Paraskea ja muita runoteoksia, raamattua ja Topeliuksen kertomuksia. Hänen piirustustyylissään oli ajan tapaan vaikutteita jugendista. Hän toimi kymmeniä vuosia piirustuksen opettajana Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja oli myös koulun rehtori. Hän oli perustamassa Suomen Taidepiirtäjäliittoa 1933 (Grafiaa). Vuodesta 1963 lähtien Grafia on myöntänyt Albert Gebhard mitaleja ansioituneille jäsenilleen, mm. Tove Janssonille.

Gebhardin työt kuvasivat usein tavallista kansaa, lapsia ja työtä. Hän kuului naturalistisen tyylin edustajiin, ja hän vahvisti töillään suomalaista kansallistunnetta. Gebhard kuvasi maalaisia ja kansanelämää suurella myötätunnolla. Hän viestitti, että kansa, sen tavat ja työ olivat tärkeitä ja kauniita. Hän mitä ilmeisimmin tuli työväen lehtien kuvittajaksi pohjalaisten työväenjohtajien ja monien taiteilijatuttaviensa kautta. Gebhard teki ”keikkaa” työväenlehtiin, niin kuin moni muukin eturivin taiteilija.

Gebhard ansaitsi elantonsa monipuolisella luovalla työllä kuvittajana, opettajana ja myös muotokuvamaalarina. Hänen käsialaansa on useiden poliittisten vaikuttajien, kuten puhemies Oskari Tokoin 1915, ministeri Matti Paasivuoren 1926, Santeri Alkion ja serkkunsa osuustoimintamies Hannes Gebhardin muotokuvat. Kulttuurivaikuttajista hän maalasi mm. säveltäjä Oskari Merikannon ja kirjailija Aleksis Kiven kuvat. Hän teki piirroksia ja henkilökarikatyyrejä useista julkisuuden henkilöistä, mm. Eino Leinosta, Arvid Mörnestä, Albert Edelfeltistä, Leo Mechelinistä ja Kämpin taiteilijapiiristä. Myös Edelfelt teki Gebhardista potretin.

Gebhardin lempinimi oli Abi tai Jeppe ja aikalaiset kuvasivat häntä hurmaavaksi. Gebhard oli naimisissa viisi kertaa, tosin kaksi kertaa saman naisen kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta Emma Hämäläisen kanssa perheeseen tuli poikapuoli, Väinö Hämäläinen. Hänelle ja Juho Rissaselle Gebhard opetti piirustusta kesäpaikallaan Rautalammilla. Molemmista tuli taidemaalareita ja erityisesti Rissasen uraan Gebhardilla sanotaan olleen suuri vaikutus. Myös Emman ja Albertin yhteisestä lapsesta Johannes Gebhardista tuli taiteilija. Hän oli Gebhardin ainoa oma lapsi.

Kuvassa Albert Gebhardin maalaama muotokuva ministeri Matti Paasivuoresta. Tytär Toini Paasivuori kirjoitti tapahtumasta veljelleen Arvolle 20.4.1926 näin: ”Isän on käytävä joka päivä muutama tunti istumassa mallina Gebhardin papalla. Isästä maalataan kuva puolueen ja Kansanvallan kustannuksella hänen 60-vuotispäivänsä johdosta. On sitä touhua siinäkin”.

Kuvassa Albert Gebhardin maalaama muotokuva ministeri Matti Paasivuoresta. Tytär Toini Paasivuori kirjoitti tapahtumasta veljelleen Arvolle 20.4.1926 näin: ”Isän on käytävä joka päivä muutama tunti istumassa mallina Gebhardin papalla. Isästä maalataan kuva puolueen ja Kansanvallan kustannuksella hänen 60-vuotispäivänsä johdosta. On sitä touhua siinäkin”.

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija

Työväen Arkisto

Vierailu Namibian arkistoissa

Namibian kansalliskirjasto ja -arkisto sijaitsevat samassa osoitteessa Windhukin keskustassa. Kansallisarkisto on perustettu 1938 ja se on maan ainoa yleisarkisto, joka on vastuussa koko suuren maan keskus- ja paikallishallinnon, yksityishenkilöiden ja kansalaisjärjestöjen arkistoista. Namibia on pinta-alaltaan noin kaksi ja puoli kertaa Suomen kokoinen maa, mutta väestöä on vain kaksi miljoonaa. Aineistoa arkistossa on noin seitsemän hyllykilometriä.

Namibian matkani aikana oli ilo tutustua kollegoihin ja heidän työhönsä kansallis- ja yliopistonarkistossa. Kansallisarkiston aineistosta vanhimmat kokoelmat ovat Saksan siirtomaa-ajalta. Silloin rakennettiin maan rautatieverkosto, satamia, perustettiin kaivoksia ja löydettiin vuonna 1908 timanttiesiintymät. Kaikkeen tähän tarvittiin paljon työvoimaa, jonka värväys kehittyi myöhemmin hirvittäväksi työvoiman riistoksi, rasistiseksi contract labour -systeemiksi. Se oli yksi pakkotyön ja orjuuden muoto. Katselimme valokuvia 1900-luvun alun siirtotyöläisistä. He olivat pääasiassa pohjoisen Ambomaan miehiä, jotka kulkivat vankkureiden kyydissä ja kävellen jopa tuhat kilometriä määrättyihin työkohteisiin. Heillä ei juurikaan ollut vaatteita päällään, lannevaate, viltti ja rummut mukanaan. Myöhemmin Etelä-Afrikan miehityksen aikana siirtotyöläisillä oli numeroidut pannat kaulassaan. Siirtotyöläisyysjärjestelmä synnytti arkistoja ja kortistoja, jotka ovat tallella ja joita myös tutkitaan. Ne ovat lähde sukututkijoille ja paikallishistorioitsijoille, koska tavallisten perheiden historiasta ei juuri muuta aineistoa ole olemassa. Kollegoiden toive oli saada nämä siirtotyöläisiä koskevat kortistot digitoiduksi ja namibialaisten tietoisuuteen ja käyttöön. Yhtä lailla maan omistukseen, jakamiseen tai myymiseen valkoisille ja niihin liittyvät kartat ja rakennuspiirustukset ovat tutkimuksen kohteita.

Karttojen, piirustusten ja julisteiden säilytystapa, jota kollegat pitivät huonona ja halusivat siitä eroon.

Karttojen, piirustusten ja julisteiden säilytystapa, jota kollegat pitivät huonona ja halusivat siitä eroon.

Namibian historia on ollut hyvin pitkälle kerrottua historiaa, jota on maan 25-vuotisen itsenäisyyden ajan nauhoitettu, kirjattu ylös ja julkaistu. Isot kaapistot täynnä kasettinauhoja ja tarinoita odottivat digitoimista. Taistelu itsenäisyydestä, maanpakolaisuuden vuodet ja ensimmäiset itsenäisyyden vuosikymmenet ovat olleet namibialaisen historiankirjoituksen painopistealueita. Itsenäisyystaistelua johtanut SWAPO on keskeisessä asemassa, mutta sen arkistot eivät ole vielä käytössä. Ne ovat säilytyksessä kansallisarkistossa, mutta niitä ei ole vielä järjestetty eikä luovutettu arkiston hallintaan.

Arkistomakasiinit näyttivät Namibiassa kotoisilta. Ystävälliset kollegat kertoivat erityisongelmistaan kuten kuumuudesta tutkijasalissa ja makasiineissa, kun ilmastointilaitteet olivat usein rikki. Suurin toive oli saada atk-tukihenkilö ja viedä luettelot ja digitoidut aineistot nettiin.

Arkistomakasiinit näyttivät Namibiassa kotoisilta. Ystävälliset kollegat kertoivat erityisongelmistaan kuten kuumuudesta tutkijasalissa ja makasiineissa, kun ilmastointilaitteet olivat usein rikki. Suurin toive oli saada atk-tukihenkilö ja viedä luettelot ja digitoidut aineistot nettiin.

Digitoiminen on arkistolaisten yhteinen projekti kaikkialla maailmassa. Namibian kansallisarkistossa valokuvia on digitoitu, mutta muun aineiston osalta ei ole vielä päästy alkuun. Myöskään arkistoluettelot eivät ole vielä sähköisessä muodossa. Manuaalisia luetteloita oli tutkijasalissa kymmenkunta metriä. Arkistossa on hyvät skannauslaitteet, mutta heiltä puuttuu atk-tukihenkilö ja nettimaailman tuntija. Myöskään kotisivua ei vielä ole. Sympaattiset viisi arkistotyöntekijää kertoivat alan haasteista, joista yksi on koulutettujen työntekijöiden saaminen. Arkistoalan koulutus tapahtuu yliopistolla, mutta opiskelijoita ei saada tarpeeksi alan huonon palkkauksen takia. Kollegat katsovat kuitenkin luottavaisesti tulevaisuuteen.

Namibiassa on yksi yliopisto ja sen yhteydessä yliopiston kirjasto ja arkisto. Molempien laitosten luettelot ovat internetissä. Vierailijaan teki suuren vaikutuksen kirjaston pitkät tietokonesalit, joissa opiskelijat tekivät tehtäviään, printtasivat niitä ja olivat netissä, koska kaikilla ei ole omaa tietokonetta. Dynaaminen kirjaston ja arkiston johto on sen sijaan hyvin koulutettu atk-aikaan. Ylisopiston arkiston luettelot olivat ICA:n (International Council of Archives) tarjoaman mallin mukaiset. Yliopistokirjaston johtaja Ellen Ndeshi Namhila on valmistunut Tampereelta kirjasto- ja informaatiotieteen laitokselta ja valmistelee sinne väitöskirjaa. Hänen tutkimuksensa aihe on muistitietohistoria.

Namibian yliopiston kirjasto ja arkisto. Suomalainen Ritva Niskala on kirjaston varajohtaja.

Namibian yliopiston kirjasto ja arkisto. Suomalainen Ritva Niskala on kirjaston varajohtaja.

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija Työväen Arkistossa


Kirjoittaja oli ulkoministeriön kutsumana Namibiassa Maaliskuussa 2015

Erään kultakämpän tarina

Kultamuseo on inventoinut ja kartoittanut Lapin kulta-alueita vuodesta 1974 alkaen. Viime kesänä suoritetussa historiallisesti merkittävien kohteiden tarkastuksessa havaittiin valitettavia muutoksia. Laaniojan varrelta Inarista löytyi esimerkki, jollaista ei enää nykyaikana toivo tapahtuvan.

Laaniojan ensimmäisellä inventointiretkellä 1979 oli mukana myös legendaarinen kultamies, Lapin Kullankaivajain Liiton silloinen puheenjohtaja, Heikki Kokko. Alueella 1930-luvulla kultaa kaivaneena hän tunsi hyvin paikan historian ja siihen liittyneet henkilöt. Heikki vei meidät Laaniojan varrella sijaitsevalle maakömmänälle. Ryhdyimme mittaamaan ja kartoittamaan paikkaa Heikin kertoessa sen asukkaasta, ”Ilkka” Björklundista.

111_Laanioja, asemapiirros   111A_Laanioja kullankaivajan asumusLaaniojan varsi Inarissa on vanhaa kullankaivualuetta. Björklundin kämppä inventoitiin vuonna 1983.

Heikki Kokko kertoi, kuinka hän oli tavannut Björklundin kun tämä oli ollut jo seitsemänkymmenen ikäinen. Mies oli kertonut totisella naamalla olleensa edellisessä elämässään talonpoikaispäällikkö Ilkka ja syntyneensä uudelleen Björklundina, mitä tietoa Heikki Kokko luonnollisesti hieman ihmetteli, mutta hyväksyi reiluna Lapin kultajätkänä miehen selitykset. Papparainen, kuten Kokko häntä kutsui, uskoutui kaverilleen elämästään Amerikan kultakentillä. Siellä hän oli menettänyt omaisuutensa sijoittamalla tuottamattomaan kullankaivuyhtiöön ja päätynyt lopulta Lappiin keräilemään menettämiään omaisuuksia kultapurojen pohjilta. Kokon kävi miestä sääliksi ja hyvyyttään hän auttoi Björklundia löytämään hyvän kaivupaikan Laaniojan varresta. Lahjoittipa hän vielä rihlatkin kultarännin pohjalle.

Kertomus löytyy myös Heikki Kokon muistelmateoksesta ”Heittiön vaellus”, sivuilta 132–133. Joka tapauksessa, kullankaivaja Max Peroniusta siteeraten: Laaniojalla kaivoi mies, joka oli ollut Suomen historiassa huomattava persoonallisuus!

Bjorklund"Ilkka" Björklund kämppänsä edustalla Inarin Laaniojalla 1930-luvulla. 

Toisen kerran tämä historiallisesti merkittävä alue tutkittiin vuonna 1983 Oulun yliopiston arkkitehtuurin laitoksen avulla. Kämppä ympäristöineen todettiin kuntonsa vuoksi säilytettäväksi kohteeksi. Säilyttämisen tärkeyttä korosti se, että paikalle oli helppo saapua ja siihen liittyi mielenkiintoinen tarina.

Viime kesänä suoritettiin sekä Kultamuseon että Golden Geopark of Lapland – hankkeen toimesta luettelointia mahdollisia geokohteita varten. Laaniojan varressa odotti yllätys! Kämpän etuseinä makasi maassa muutaman metrin päässä alkuperäiseltä paikaltaan ja kämpän kohdalla oli monttu, josta nostettu maa-aines oli kasassa raunion edessä. Paikalla oli käynyt kaivinkone, jonka avulla lienee ollut tarkoitus etsiä aarretta kämpän alta. Maakasasta päätellen kullanhuuhdontaa ei ollut suoritettu.

Inkeri 2408_2014 Bjorklundin kampan raunioillaBjörklundin kämppä kesällä 2014.

Valitettavasti esimerkki ei ole ainoa laatuaan. Tietämättömyys ja välinpitämättömyys ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen kultahistoriaan liittyvien kohteiden tuhoutumista. Toivon, että tuleva Lapin Kultainen Geopark tulisi nostamaan niiden arvostusta ja siten säilyttämään ainakin kultahistoriallisesti merkittävät geokohteet Lapin kartalla.

Kauko Launonen

Kirjoittaja on Kultamuseosäätiön asiamies, Golden Geopark of Lapland – hankkeen ohjausryhmän jäsen ja ollut aktiivisesti mukana Kultamuseon vapaaehtoistoiminnassa aina museon syntyajoista saakka.

ASEETTOMAT KÄDET – Muistitietokeruu aseistakieltäytyjistä 1.3. – 30.6.2015

katkaistukivaari2

”Aseettomat kädet peloittavat valtiaita”

- Katri Vala

Keruujulistus

Aseistakieltäytyjäliitto, Itämerikeskussäätiö ja Työväen muistitietotoimikunta hakevat muistitietokeruulla asepalveluksesta kieltäytyneiden aseistakieltäytyjien omakohtaisia kokemuksia, kuvauksia ja kertomuksia eri vuosikymmeniltä. Haluamme selvittää ja tallentaa kutsuntaikäisten vakaumuksia ja kieltäytymisprosesseja ajan saatossa sekä tietää miten kieltäytymisprosessi on sujunut. Tarkoituksena on myös kartoittaa aseistakieltäytymisoikeuden kehitystä yleisesti hyväksytyksi ihmisoikeudeksi Suomessa.

Olet sitten siviilipalvelusmies, vankilassa istunut totaalikieltäytyjä, maasta vakaumuksesi takia paennut, aseettoman varusmiespalveluksen suorittanut tai muu aseistakieltäytyjä; vanha, keski-ikäinen tai nuori; olet yhtälailla tervetullut tarttumaan aiheeseen!
sivareita

Toivomme kirjoituksia myös henkilöiltä, jotka ovat yksityiselämässään tai työssään kohdanneet aseistakieltäytyjiä. Jos olet aseistakieltäytyjän sukulainen, siviilipalvelusmiehen esimies, armeijassa työskentelevä tai olet muuten joutunut tekemisiin aseistakieltäytyjien kanssa, muistosi on meille yhtä arvokas.

Kirjoituksen muoto on täysin vapaa, kunhan kirjoitat omista kokemuksistasi. Ota rento ote kirjoittamiseen ja kirjoita omana itsenäsi. Anna tekstin virrata ja kuvaa muistosi mahdollisimman tarkkaan. Kirjoitusten arvoa ei määrittele oikeinkirjoitus, vaan aitous ja todenmukaisuus.

Keruun vastuuhenkilönä toimii muistitietotoimikunnan sihteeri Risto Reuna risto.reuna@tyark.fi, 09 77431170
Aseistakieltäytyjäliittoa edustaa Jussi Hermaja, 046 5219761

Lisätietoja: www.aseettomatkadet.fi

Kävelyllä Erfurtissa: Sosialistinen ohjelma päätettiin Keisarin salissa

Kaisersaal, Keisarin sali

Kaisersaal, Keisarin sali.

Kävellessäni ennen joulua Thüringenin osavaltion pääkaupungissa Erfurtissa luin kauniin talon ovenpielestä kyltin, joka sitoi minut välittömästi kotimaahan, työhöni ja Suomen työväenliikkeen historiaan. Kyltti paljasti, että tässä klassisessa Keisarin sali -nimisessä talossa oli 14-20.10.1891 pidetty Saksan työväenpuolueen puoluekokous. Prameat puitteet kokouksella, tuli mieleeni. Keisarin salilla oli loistelias historia. Siellä olivat kokoontuneet useat pienet ja suuret valtiaat, herttuat, Napoleon ja tsaari Akeksanteri I. Talo oli perinteikäs kokous- ja tanssiaispaikka, joka sai vuonna 1871 Saksan yhdistymisen johdosta nimekseen Kaisersaal, Keisarin sali. Puoluekokousta varten sali oli koristeltu punalipuin ja tilaisuudesta tehtiin matkamuistoesineitä. August Bebel, ”työläisten keisari”, johti kokousta. Erfurt on entistä DDR:ää ja sosialistisena aikana talo oli kulttuuritalo, jossa esiteltiin Erfurtin kokouksen ja sosialismin historiaa.

Ferdinand August Bebel.

Ferdinand August Bebel.

Mikä oli sitten Erfurtin ohjelma ja mitä se merkitsi Suomen työväenliikkeelle? Saksassa oli edelliseen vuoteen asti ollut voimassa sosialistilaki, joka kielsi sosialidemokraattien toiminnan. Kun kielto kumoutui, niin puolue lähti innolla toimintaan ja loi itselleen uuden ohjelman. Kokouspaikaksi valittiin keskellä Saksaa sijaitseva teollisuuspaikkakunta Erfurt.

Uusi puolueohjelma oli Karl Kautskyn ja Edvard Bernsteinin yhteistyötä. Kautskyn laati teoreettisen ja Bernstein käytännönläheisen osion. Kautsky teki Marxin Pääoma -teoksesta lyhennyksen, josta tuli ohjelman periaatteellinen osa, mutta siihen ei kuitenkaan otettu mukaan vaatimusta köyhälistön vallankumouksesta. Bernsteinin osuus sisälsi mm. sosiaalipolitiikan, tasa-arvon ja työsuojen käytännön uudistuksia, kuten äänioikeuden ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimukset. Kautsky julkaisi Erfurtin ohjelman 1892 ja siitä tuli monen maan työväenliikkeelle esimerkki, myös Suomessa. Opettaja J. K. Kari käänsi sen suomeksi vuonna 1899.

Suomen työväenliikkeen Erfurt oli Forssa 1903. Kuten veljespuolue Erfurtissa, myös Suomen työväenpuolue vaihtoi Forssassa nimensä sosialidemokraattiseksi puolueeksi ja hyväksyi itselleen sosialistisen ohjelman. Erfurtin ohjelma oli puoluetovereiden tiedossa, mutta Forssassa SDP:n hyväksymä sosialistinen ohjelma oli kuitenkin lähes sanatarkka käännös Itävallan sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1889 ohjelmasta. Kaikissa näissä ohjelmissa tuotiin esiin Marxin oppi pääoman keskittymisestä ja ajatus kärjistyvistä luokkavastakohdista ja vaadittiin laajoja sosiaalisia uudistuksia. Suomen SDP:n ohjelmaan lisättiin kuitenkin vaatimus kieltolaista, erikoisuus, jota ei ollut kenenkään muun veljespuolueen ohjelmassa.

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija

Työväen Arkisto

Historia tutuksi henkilöiden avulla: Saksa esittelee valtiomiehiään

Saksan liittovaltio ylläpitää historian ymmärryksen ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen lisäämiseksi viiden valtiomiehen kotia, asuinpaikkaa ja näyttelytiloja. Niissä esitellään Saksan ja Euroopan historiaa Otto von Bismarckin, Friedrich Ebertin, Theodor Heussin, Konrad Adenauerin ja Willy Brandtin henkilö- ja valtiomieshistorian avulla. Näyttelyt sitovat valtiomiehet omaan aikaansa ja laajemmin Euroopan historiaan. Kaikkien paikkojen taustalla on kohteensa nimeä kantava säätiö, jota Saksan valtio tukee. Säätiöiden tarkoitus on tutkia ja julkaista uutta tietoa kohdehenkilöistä ja esitellä sitä mielenkiintoisesti yleisölle. Kaikissa museoissa ja näyttelytiloissa on laaja pedagoginen ohjelma koululaisille, opiskelijoille ja muille kiinnostuneille kansalaisille. Niissä käytetään uusia pedagogisia keinoja ja tekniikkaa tarjoamaan katsojille mieleenpainuvia kokemuksia. Säätiöt järjestävät ilmaisia opastuskierroksia ja tiloissa pidetään yhteiskunnallisia ja historiallisia seminaareja ja esitelmätilaisuuksia. Liittovaltio ei kitsastele tässä asiassa.

Bismack

Otto von Bismarck (1815-1898) oli Saksan ensimmäinen valtakunnankasleri ja vaikutusvaltaisin 1800-luvun Saksan valtiomies. Hänen muistonsa vaalimiseksi valtio ylläpitää jopa kolmea eri taloa kahdella paikkakunnalla. Hampurin itäpuolella Friedrichsruhissa on kaksi taloa, joista toisessa, vanhassa asemarakennuksessa on säätiön toimisto ja näyttelytila ja toisessa kotimuseo. Bismarck syntyi etelämpänä Schönhausenissa, Saksi-Anhaltin osavaltiossa, missä toinen kotimuseo sijaitsee. Hänen kotinsa oli Schönhausenin linnassa, jonka yksi siipirakennus on säilynyt ja on nyt Bismarck-museona. Bismarckiin liittyvät näyttelyt esittelevät erityisesti 1800-luvun Euroopan historiaa.

Ebert

Friedrich Ebert (1871-1925) oli kuninkaanvallan romahdettua Saksan tasavallan ensimmäinen valtakunnankansleri ja presidentti 1919-1925. Ebert oli Saksan sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1913-1919. Hän syntyi Heidelbergissa työläisperheeseen. Pieni työläisasunto toimii nyt museona ja siihen on liitetty laaja näyttelytila ja näyttely ”Työväenjohtajasta valtakunnan presidentiksi”. Tässä Friedrich-Ebert -talossa työskentelee 12 henkilöä, joista kaksi on päätoimista tutkijaa. Puolueen nykyinen sivistysjärjestö, ajatushautomo ja arkisto kulkevat hänen nimellään. Niiden pääpaikka on Bonn.

Heuss

Theodor Heuss (1884-1963) oli Saksan liittotasavallan ensimmäinen liittopresidentti vuosina 1949–1959. Hänen nimeään kantava säätiö toimii Stuttgartissa, jossa se hallinnoi kahta taloa. Toisessa on tutkimus, kirjasto ja hallinto. Varsinainen museo ja näyttely ovat kotitalossa. Kotisivulla tiedotetaan, että liittovaltio avustaa tätä säätiötä 890 000 €:lla vuodessa.

Adenauer

Konrad Adenauer (1876-1967) oli Saksan liittotasavallan ensimmäinen liittokansleri 1949-1963 ja hän toimi myös ulkoministerinä. Hänen asuintalonsa Kölnin lähellä Rhöndorfin kaupunginosassa on kotimuseo ja tutkimuskeskus.

Willy Brandt SDP:n vieraana heinäkuussa 1977. Willy Brandt ja SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa lentokentällä

Willy Brandt SDP:n vieraana heinäkuussa 1977. Willy Brandt ja SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa lentokentällä

Brandt

Willy Brandt (1913-1992, oikealta nimeltään Herbert Fram) oli sosiaalidemokraattinen poliitikko, puoluesihteeri ja puheenjohtaja, Berliinin pormestari 1957-1966, ulkoministeri 1966-1969 ja Saksan liittotasavallan liittokansleri vuosina 1969–1974. Brandt kuului kylmän sodan ajan näkyvimpiin eurooppalaisiin poliitikkoihin. Berliinissä SPD:n puoluetalon nimi on Willy Brandt -Haus. Bundeskanzler Willy Brandt Stiftung ylläpitää Lübeckissä hänen syntymäkotiinsa perustettua museota. Lübeckin talo on uuden ajan oppimiskeskus, jossa esitellään erityisesti maailman ihmisoikeustilannetta. Berliinin pääkadulla Unter den Lindenillä on näyttelytila Forum Willy Brandt, jonka näyttelyyn uppouduin useamman tunnin ajaksi. Brandtin puheet, haastattelut, uutiset hänestä ja muu elokuvamateriaali houkuttelevat katsojaa istumaan ja tutustumaan menneiden vuosikymmenien maailman politiikkaan.

Suomessa vain muutamalla presidentillä, Kekkosella ja Mannerheimilla on oma museonsa. Kekkosella on kotimuseo Helsingissä ja Pielavedellä sekä arkisto Orimattilassa, mutta laajempi pysyvä näyttely ajasta ja elämästä puuttuu. Yksityinen Mannerheimin kotimuseo Kaivopuistossa on hyvin suosittu turistikohde.

Olisiko historian popularisoiminen henkilöiden avulla Suomessa mahdollista? Kenen valtiomiehen muistoa Sinun mielestäsi Suomessa tulisi vaalia?

Saksan poliitikkojen muistosäätiöiden esittely on nähtävissä www.politikergedenktstiftungen.de

 

 

Willy Brandt Forumin näyttelyssä Berliinin pääkadulla löytyy myös kahden suomalaisen kuvat: Kalevi Sorsan ja Pentti Väänäsen. Sosialistinen Internationaali SI kokoontui Brandtin johdolla ja paikalla olivat myös Väänänen, SI:n sihteeri ja Sorsa, SI:n aseidenriisuntajaoston vetäjä.

Willy Brandt Forumin näyttelyssä Berliinin pääkadulla löytyy myös kahden suomalaisen kuvat: Kalevi Sorsan ja Pentti Väänäsen. Sosialistinen Internationaali SI kokoontui Brandtin johdolla ja paikalla olivat myös Väänänen, SI:n sihteeri ja Sorsa, SI:n aseidenriisuntajaoston vetäjä.

Marjaliisa Hentilä

Työväen Arkisto

Erikoistutkija

 

 

 

 

UHRIVEITSIÄ JA MUITA KULTAISIA SEREMONIATARVIKKEITA

Kultamuseon tehtäväkuvaan eivät kuulu ainoastaan Suomen kultahistorian tapahtumat. Museolla on laaja kansainvälinen kokoelma, jota esittelemässä on oma Golden World – näyttelysali. Parhaillaan olemme suunnittelemassa Kolumbian ja Perun osastojen uudistamista, mikä on saanut museotyöntekijän korkeampiin täpinöihin ja sukeltamaan sieltä kauas Etelä-Amerikan ihmeelliseen kultahistoriaan.

Perun historian tunnetuin sivilisaatio ovat inkat. Osasyynä tähän ovat olleet tarinat heidän valtavasta kulta-aarteestaan. Inkakulttuurin alku on ajoitettu 1200-luvun alkuun ja loppu 1500-luvulle. Itse inkavaltakunta kukoisti varsin lyhyen aikaa, vain noin 100 vuotta.  Kullalla oli inkakulttuurissa merkittävä asema – ei materiaalisen tärkeyden vaan esteettisen arvonsa vuoksi. Kulta oli auringon symboli, ja auringolla oli uskonnossa keskeinen rooli. Seremonialliset esineet olivat tietenkin kultaisia, yhtenä esimerkkinä Tumi: seremoniallinen kultainen veitsi, jolla ylipappi aukaisi uhrieläimen rinnan.

Tumi_Peru

Kultainen Tumi-veitsi.

Chimu maljakko muunnos 2

Chimu-kulttuurin maljakko.

Ehkä parhaiten tutkittu kulttuuri Perun esihistorialliselta ajalta on Chavin, joka on yksi alueen vanhimmista sivilisaatioista ja myöhempien Perun kulttuureiden kuten Mochen, Chimun ja Nazcan perusta. Nämä kaikki olivat tunnettuja kauniista taiteestaan sekä olivat innovatiivisia myös metallurgiassa ja tekstiilintuotannossa. Metallin käsittelyn edistysaskeleet näkyivät esimerkiksi tekniikassa, jossa esimuotoiltuja metallilevyjä liitettiin yhteen joko taide-esineitä tai käytännön esineitä varten. Tekniikka koski myös kullan muokkausta

Myös Kolumbian esihistoria on rikas ja kulta liittyi moniin Kolumbian menneiden kulttuurien seremonioihin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Muisca-kulttuuri (600 – 1600 AD). Kulttuurissa kultaesineet olivat paitsi status- myös uhriesineitä, kuten pienet kultaiset figuurit, joita käytettiin uhrilahjoina.

Yksi Euroopan ulkopuolelle suuntautuneiden löytöretkien tärkeimpiä motiiveja oli kullan etsiminen. Kolumbuksen retket suuntautuivat aluksi Afrikan länsirannikolle, mutta myöhemmin kertomukset Kiinan rikkauksista antoivat aiheen lähteä etsimään meritietä maapallon ympäri. Kiinaan Kolumbus ei päässyt, mutta kultaa löytyi!

Naamio

Kun eurooppalaiset tajusivat Amerikan mantereen olemassaolon ja rikkaudet, sieltä kuljetettiin runsaasti kultaa vanhalle mantereelle. Tällöin syntyi myytti tarunhohtoisesta ”El Doradosta”. Sen kaikista suurimman, Bolivian Callahuayan kaivoksilta löytyneen kultahipun kerrotaan olleen miehen pään kokoinen. Tarinan mukaan tämä kimpale kuitenkin upposi sitä Espanjaan kuljettaneen laivan mukana. Mutta niinhän ne kaikki suurimmat kalatkin aina onkijaltaan karkaavat!

 

Teksti: Heli Heinäaho, museonjohtaja.

Kuvat: Kultamuseon kokoelmat, Hanna Mattila, amanuenssi.

Viinaa ja valvontaa

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa kohistiin huhusta, jonka mukaan aluehallinvirasto olisi kieltänyt viski-sanan käytön tapahtuman markkinoinnissa. Kauhistus oli suuri ja asia alkoi saada sosiaalisessa mediassa yllättävän suuret mittasuhteet. Päivystävän historiantutkijan tehtävänä on kuitenkin muistuttaa, että alkoholipolitiikan suuresta muutoksesta. Tässäkin asiassa isovanhemmillamme oli paljon vaikeampaa.
Alaravintola pieni

Tampereen Työväentalon pikaravintola, jossa asiakkaat saivat tyytyä kahviin, teehen ja muihin turvallisiin juomiin.

Ravintolatoimintaa harjoitettiin Suomessa vuosikymmenien ajan tiukassa valvonnassa. Kieltolain kumoamisen jälkeen vuonna 1932 säädettiin uusi alkoholilaki, jonka pohjalta perustettiin Oy Alkoholiliike Ab. Alkon edeltäjän vastuulla oli tuliliemen valmistus, maahantuonti ja samaan aikaan myös käytön valvonta. Merja Sillanpään suomalaista ravintolakulttuuria käsittelevä väitöskirja Säännöstelty huvi (SKS 2002) kuvaa hyvin, kuin alkoholipolitiikassa maistui vahvana holhouksen ja moralisoinnin bukee. Paikkakunnille nimettiin väkijuomaliikkeen tarkastaja ja ravintolat jaettiin asiakuntansa mukaisesti kolmeen hintaluokkaan. Ensimmäisessä luokassa olivat hotellien ravintolaan kun taas alempien sosiaaliryhmien ravintolat olivat kolmannessa luokassa. Viinanhimon sokeuttamat kansalaiset tarvitsivat valvontaa. Rahamiehet saivat nautiskella kabineteissaan konjakkia melko rauhassa, mutta huomattavasti tarkemman syynin alle joutuivat työväestö ja maalaiset. Nämä heikkoluonteiset yksilöthän olivat kaikkein herkimpiä viinan houkutukselle.

ravintola_pienempi

Tampereen Työväentalon tarjoilijoita 30-luvulla.

Suomessa raittiusaate oli synnyttämässä työväenliikettä. Eipä ollut siis ihme, että Tampereen työväenyhdistyksessä nousi äläkkä kun yhdistyksen johtokunta päätti aloittaa alkoholin anniskelun Tampereen Työväentalolla. Asiaa puitiin 30-luvulla useaan otteeseen, mutta lopulta demarit taipuivat. Ja tokihan alkoholimyynti toi myös rahaa yhdistyksen kassaan. Alkoholin vapautuminen ei suinkaan tarkoittanut juomisen vapautumista. Alkoholiliike palkkasi salaisia tarkastajia, jotka liikuskelivat tiedusteluretkillä ympäri maata. Tampereen Työväentalon ravintolaan tehdyistä tarkastuksista on säilynyt muutamia raportteja, jotka antavat oman kuvansa silloisesta ravintola- ja alkoholikulttuurista. Asiakkaita oli saapunut ravintolaan aikamoisessa tuiskeessa, usein myös omien eväspullojen kera. Jaloviinagrogeja tarjoiltiin humaltuneelle pöytäseurueelle ja tarjoilijat saattoivat ”unohtaa” laimentaa juoma-annoksia. Jostain syystä ravintolasta poistui aivan liian horjuvia asiakkaita. Työväenyhdistys sai moitteet ja valvontaa oli lisättävä.

Suomessa alkoholia sai toki myydä, mutta humaltua ei sopinut.

Keijo Rantanen
Työväenmuseo Werstas

Vihreä penkki ja muita aarteita

Millainen on hyvä museoesine? Tietenkin sellainen, joka kertoo meille tarinan. Tämän allekirjoittanut projektitutkija on saanut huomata monta kertaa kuluneen kesän ja syksyn aikana pohtiessaan mitkä esineet suuresta aineistokokonaisuudesta ovat säilyttämisen arvoisia.

Vuonna 2003 Finlaysonin tehdasalueen TR 5-­rakennuksesta tehtiin talteenotto, jossa museoon poimittiin turvaan rakennuksen ja tehtaan historiasta kertovaa esineistöä. Kärsivällisesti nämä esineet ovat odottaneet pahvilaatikoissa tätä kesää, jolloin niitä alettiin käydä läpi ja arvioida, mitkä niistä päätyvät museon kokoelmiin. Tätä päätöstä tehtäessä perusteena käytettiin muun muassa sitä, millaisia tietoja meillä esineen elämänkaaresta oli. Kuka sitä oli käyttänyt, miksi ja missä?

Hauskan esimerkin esineen taustatietojen eli kontekstin merkityksestä tarjoaa vihreä puinen penkki, joka oli melko kulunut ja täynnä maalitahroja. Penkki olisi varmaankin päätynyt poistettavien lavalle, jollemme olisi saaneet konsultointiapua eräältä Finlaysonin tehtaalla pitkän työuran tehneeltä henkilöltä. Heti penkin nähdessään hän riemastui: juuri tuolla penkillä oli tullut juotua niin monet kahvit! Penkin oli valmistanut puuseppäpuolen työnjohtaja taukopenkiksi, sillä varsinaista taukotilaa ei tuolloin vielä ollut olemassa. Tiettyjen henkilöiden tehtävänä oli ollut huolehtia kahvin ostamisesta, toisten taas sen keittämisestä. Penkkiä oli siis kulutettu työpäivän lomassa, taukojen aikana turinoiden ja kahvista nautiskellen. Voi vain kuvitella, miten hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja Finlaysonin tehtaan työpäivistä tuolla penkillä olisikaan kerrottavanaan.

Penkki, jolla istuskellen moni Finlaysonin työntekijä on viettänyt kahvitaukojaan.

Penkki, jolla istuskellen moni Finlaysonin työntekijä on viettänyt kahvitaukojaan.

Vihreästä penkistä tuli henkilökohtainen suosikkiesineeni koko aineistosta, mutta ei suinkaan ainoa sieltä löytynyt aarre. Työssä tahriintuneet työvaatteet, työntekijöiden toisilleen askartelemat hauskat kortit tai lukemattomia työpäiviä nähnyt kellokorttiteline kertovat kaikki omaa kieltään siitä, millaista oli työskennellä Finlaysonin tehtaalla sen vielä ollessa toiminnassa Tampereella. Koska rakennuksen alakerrassa oli aiemmin toiminut tehtaan korjauspaja ja verstas, oli esineiden joukossa myös suuri määrä erilaisia työkaluja ja muita metallitavaroita. Näiden esineiden käsittelyyn liittyi oma haasteensa, sillä parhaimmillaan kymmeniä vuosia sitten käytössä olleiden työkalujen käyttötarkoituksen arviointi ei aina käynyt ihan noin vain. Onneksi aina saattoi turvautua fiksumpien kollegoiden apuun: tässä tapauksessa avokonttorissa työskentely osoittautui varsin hyödylliseksi. Opinpa minäkin paljon uutta, sillä nyt tiedän esimerkiksi miltä näyttää länkiharppi tai mihin käytettiin ulosvetäjää! Projektin aikana luetteloidut esineet ovat nähtävillä myös julkisessa verkkoportaalissa www.arjenhistoria.fi, josta ne löytyvät esimerkiksi hakusanalla Finlayson.

Finlaysonin metalliverstaalta löytyneitä esineitä tutkimassa.

Finlaysonin metalliverstaalta löytyneitä esineitä tutkimassa.

Annika Nieminen,
projektitutkija

« Older posts Newer posts »