Suomalaisten kriisitietoisuutta on kohotettu kevään eduskuntavaaleista lähtien. Kansantalous sakkaa, vienti ei vedä ja työllisyysaste ei ole parantuakseen. Tulevaisuudessa häämöttää myös kansakunnan ikääntyminen, joka konkretisoituu valtion talouden kestävyysvajeena. Varsinkin elinkeinoelämän suunnalta on jo pitkään vaadittu suomalaisen työelämän uudistamista. Nyt tuo uudistaminen näyttää alkaneen, mutta ovatko keinot uusia?
Yleislakkokokous Tampereen keskustorilla vuonna 1956.
Suomen työmarkkinoilla kollektiiviset työehtosopimukset olivat 1920–30-luvulla poikkeus. Ainoastaan rakennusalalla oli käytössä paikallisia palkkasopimuksia ja kirjapainoalan työntekijöillä oli ollut oma valtakunnallinen työehtosopimuksensa vuodesta 1900 lähtien. Muuten palkoista ja työehdoista työntekijän oli sovittava paikallisesti. Toki mistään varsinaisesta sopimisesta ei voitu vielä puhua: jos palkka ei kelvannut ja työt eivät maistuneet, tehtaan portilla oli aina jonossa töistä kiinnostuneita.
Teollisuustyönantajat eivät olleet valmiita kollektiivisiin työehtosopimuksiin, koska niiden katsottiin vaarantavan erityisesti vientiteollisuuden kilpailukyvyn. Työmarkkinoilla vallitsi pysyvä ristiriita tilanne, mikä näkyi esimerkiksi paikallisina työtaisteluina. Ei sotienvälisen ajan Suomea voida suoraan verrata 2010-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, mutta on syytä muistaa paikallisen sopimustoiminnan varjopuolet. Kun on enemmän paikallisesti sovittavaa, niin paljon on aihetta riitaankin.
Tiistaina 9. syyskuuta 2015 Juha Sipilän hallitus kohahdutti kansakuntaa työelämän muutospaketilla. Mielenkiintoisin kohta muutospaketissa oli hallituksen aikomus rajata lainsäädännön kautta palkkarajat, joiden pohjalta palkansaajat ja työnantajat sopivat keskenään alojen palkoista työehtosopimusneuvotteluissa. Mistään uudesta lääkkeestä kansantalouden vakauttamiseksi ei ole kuitenkaan kyse.
Toisen maailmansodan keskellä Suomen oli valjastettava kaikki kansantalouden voimavarat. Valtiovalta otti haltuunsa talouselämän ohjat ja eduskunnan säätämän Valtalain nojalla valtioneuvosto antoi ns. palkkasäännöstelypäätöksiä, joiden pohjalta työntekijä- ja työnantajaliitot neuvottelivat ammattialojen palkoista. Sipilän esittämä palkkarajojen asettaminen vaikuttaa kovasti samantyyppiseltä toiminnalta kuin jälleenrakennuskaudelle jatkunut palkkasäännöstely. Sodasta toipuva kansantalous yritettiin saada 1940-luvulla raiteilleen palkkasäännöstelyllä ja samalla voitiin varmistaa yhteiskuntarauhan säilyminen.
Palkkasäännöstelyn päätyttyä loppuvuodesta 1955 oli seurauksena vuoden 1956 yleislakko, joka muistetaan työväestön sodan jälkeisen ajan suurimpana voimannäyttönä. Hallitus näyttää avanneen jälleenrakennuskauden lääkekaapin, josta ensimmäisenä käteen tupsahti palkkasäännöstely. Lääkkeen parasta ennen -päivämäärä on ehkä jo mennyt vuosikymmeniä sitten, mutta ehkä tämäkin voidaan äänestäjille uudistuksena myydä. Kuka sitä nyt enää niin vanhoja muistaa.
Keijo Rantanen
Projektitutkija
Työväenmuseo Werstas
Vastaa