Category: Yleinen (Page 1 of 4)

Vammaisten henkilöiden ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry juhlii tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Juhlavuoden kunniaksi Työväen Arkistossa on järjestetty tutkimuskäyttöön vuonna 2021 luovutettu Kynnys ry:n arkistoaineisto.

Könkkölöiltä maailmalle

Kynnys ry:n perustava kokous pidettiin 16.2.1973 Ylioppilaiden terveystalossa, jossa Kynnyksen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Kalle Könkkölä, joka tuli myöhemmin tunnetuksi vammaisaktivistina ja poliitikkona. Kipinä toiminnan aloittamiseen syntyi Ylioppilaslehdessä julkaistusta Könkkölän kirjoituksesta, jossa hän toi esille tarpeen vammaisten omalle opiskelijajärjestölle.
Toiminta oli määrätietoista alusta alkaen. Vuoden 1973 toimintakertomuksessa todetaan yhdistyksen tarkoituksena olevan ”parantaa vammaisten opiskeluolosuhteita ja vammaisten koulutusta yleensä”[1]. Näiden tavoitteiden edistämiseksi Kynnys järjesti ensimmäisenä toimintavuonnaan tiedotus- ja esitelmätilaisuuksia sekä teki ehdotuksia päättäville elimille.

Kynnyksen toiminta on laajentunut 50 vuodessa Kalle ja Maija Könkkölän olohuoneesta käsin toimineesta vammaisten opiskelijoiden järjestöstä kansalliseksi ja kansainväliseksi vammaisten ihmisoikeusjärjestöksi. Nykyään Kynnys työskentelee vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden toteutumiseksi, ja sen toimintaan sisältyy lakineuvontaa, kurssitusta, koulutusta, kulttuuria ja kehitysyhteistyötä. Tarkoituksena on aktivoida vammaisia henkilöitä toimimaan itse omien oikeuksiensa puolesta. Ensimmäisestä toimintavuodesta alkanut Kynnyksen vaikuttamistyö jatkuu edelleen vahvana, jotta viranomaiset ja muut päättäjät huomioisivat vammaisten tarpeet päätöksissään.

Kynnyksen toiminnan monipuolisuus näkyy myös järjestön arkistoaineistossa. Perinteisten arkistoaineiston, kuten pöytäkirjojen, toimintakertomusten ja talousasiakirjojen, lisäksi arkisto sisältää kokonaisuuksia, jotka heijastelevat Kynnyksen toiminnan kahta kantavaa teemaa – vaikuttamista ja aktivointia. Seuraavaksi esittelyssä muutama aineistoesimerkki.

Kansallista ja kansainvälistä vaikuttamista

Arkistoluettelosta H-sarjan Vaikuttaminen-otsikon alta löytyy esimerkiksi aineistoa 1990-luvun vaihteessa toimineelta Rammat pantterit -iskuryhmältä. Iskuryhmä järjesti näkyviä mielenosoituksia, ja sen jäsenet muun muassa kahlitsivat vuonna 1995 itsensä Helsingissä Kelan Salomonkadun-konttoriin vastalauseena lakiehdotukselle, jonka tarkoituksena oli vähentää vammaisille korvattavaa kuntoutusta. Kettingeillä kahlitut Rammat pantterit poistivat kahleensa vasta, kun hallitusryhmien edustajat olivat käyneet keskustelemassa mielenosoittajien kanssa. Rampojen panttereiden toiminnasta on arkistoitu esimerkiksi viestintää, tiedotteita ja tempausten suunnitteluun liittyvää aineistoa.
Muuhun Kynnyksen vaikuttamistoimintaan voi tutustua tutkimalla esimerkiksi lausuntoja ja kannanottoja, joita löytyy arkistosta neljältä eri vuosikymmeneltä.

Toinen mielenkiintoinen kokonaisuus Kynnyksen arkistossa ovat kansainvälisestä toiminnasta kertovat aineistot. Ne sisältävät runsaasti esimerkiksi maailman vammaisten kattojärjestön, Disabled people Internationalin, asiakirjoja 1990-luvulta, jolloin Kalle Könkkölä toimi järjestön puheenjohtajana. Lisäksi Kansainvälisiä asioita -sarjasta löytyy muita Kynnyksen kehitysyhteistyöhankkeita, joita on toteutettu ympäri maailmaa, esimerkiksi Keski-Aasian ja Afrikan maissa sekä Kosovossa ja Karibian alueella. Lisäksi useissa kehitystyöhankkeissa huomioitiin naisnäkökulma, ja arkistosta löytyykin esimerkiksi European Network of Women with Disabilities, Diswep:n aineistoa.

Yhdistävä kulttuuri

Kulttuuri on kulkenut Kynnyksen toiminnassa mukana 1990-luvulta alkaen. Kynnyksen kulttuurisihteerinä toiminut Sari Salovaara kuvailee kulttuurin roolia vammaisaktivismissa seuraavasti:

— Kynnyksellä, niin kyllä Kallella oli se [ajatus], että myös yhteiskunnallisesti voi vaikuttaa asenteisiin taiteen ja kulttuurin kautta. Ja sehän on ihan selvä. Että ihmisyys on se, mikä yhdistää. Ja taide on niin kuin se, mikä voi tuoda sitä esille. — Et pystyy löytää sit niitä yhteisiä asioita ja sitä taitoa, et jos jotain puuttuu, niin ei se tarkoita sitä, etteikö ois taitava jotenkin kuitenkin.[2]

Arkistosta löytyy esimerkiksi Kynnyksen elokuvafestivaalin ja taidegallerioiden aineistot. Vuodesta 1997 alkaen järjestetty elokuvafestivaali KynnysKino on nostanut esille eri teemoin vammaisuutta käsitteleviä elokuvia, dokumentteja ja lyhytelokuvia. KynnysKinon arkisto luo kuvaa elokuvafestivaalin järjestämiseen liittyvästä taustatyöstä.
Kynnyksen galleriatoiminta sai alkunsa näyttelyistä, joita järjestettiin ripustamalla taideteoksia aluksi Kynnyksen toimiston kokoushuoneeseen. Tämä toimi alkusysäyksenä Kynnys-Gallerialle ja Galleria K:lle, joissa esiteltiin ensisijaisesti vammaisten taiteilijoiden teoksia. Arkistoon on tallennettu esimerkiksi tietoa gallerioissa pidetyistä taidenäyttelyistä ja muuta gallerioiden aineistoa.
Myös kulttuuritoiminnassa luotiin kansainvälisiä yhteyksiä Kynnyksen liittyessä kansainväliseen A Very special Arts -järjestöön Suomen-jaostona. Tämä kansainvälinen yhteistyö on tallennettuna Kynnyksen ”Kulttuuri”-sarjan aineistoihin.

Monipuolinen arkisto tutkijoille

Kaiken kaikkiaan Kynnys ry:n arkistoaineistoa on Työväen Arkiston kokoelmissa yhteensä kahdeksan hyllymetrin verran. Laaja ja monipuolinen arkistoaineisto antaa mahdollisuuden perehtyä Kynnyksen toiminnan historiaan joko kokonaisvaltaisesti tai tiettyyn teemaan keskittyen. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi arkistosta löytyy esimerkiksi aineistoja Kynnyksen järjestämästä koulutuksesta, tapahtumista ja muista vammaisten asemaa edistävistä hankkeista. Perustoimintaa edustavat pöytäkirjat, vuosikirjat, jäsenkirjeet ja talouteen liittyvät aineistot. Arkistosta löytyvät myös Kynnyksen Turun, Jyväskylän, Joensuu ja Oulun aluetoimikuntien aineistoja. Kokonaisuutta täydentää Kynnyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan Kalle Könkkölän henkilöarkisto.

 

Anna Piispanen, va. tutkija, Työväen Arkisto

 

[1] Kynnys ry – Toimintakertomukset; Työväen Arkisto: http://yksa.fi/100202/167533979286100 / Viitattu 20.11.2023

[2] Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmat, Sari Salovaaran haastattelu 2023, sitomaton keräelmä.

Lähteinä käytetty myös:

Laitinen Matti, Saraste Heini 2014: Elämän Kynnyksellä – Vammaisliikkeen synty. Into kustannus oy, Helsinki.

https://kynnys.fi/tietoa-meista/

 

 

Työväen Arkistossa yhden monipuolisen arkistokokonaisuuden muodostavat Helsingin Työväen Säästöpankin johtajan Jonas Laherman (s. 28.09.1888, Jyväskylä – k. 24.11.1977, Helsinki) arkistot. Laherman tuottamaa ja häneen liittyvää aineistoa löytyy Laherman henkilöarkistosta, muistitietokokoelmien puolelta ja STS-Pankki Oy:n arkistosta. 

Jonas Laherman arkistoihin tutustumalla löytää omakohtaista ja pikkutarkkaa kerrontaa sekä dokumentaatiota esimerkiksi 1900-luvun alun satamayhteisön elämästä, vallankumousvuosista 1905, 1917 ja 1918 avainhenkilöineen sekä Helsingin Työväen Säästöpankin toiminnasta, pankin sisäisestä kulttuurista ja Laherman työmatkoista ulkomaille hänen pankinjohtajakaudellaan (1916 –1959).

Arkistokokoelmista tarkemmin

Laherman varsinainen henkilöarkisto koostuu neljästä kansiollisesta opiskelu-, työ- ja yksityiselämään liittyvää aineistoa. Sieltä löytyy kirjeenvaihtoa, luentomuistiinpanoja, opinnäytteitä, tutkimusaineistoja, piirustuksia, jäsenkirjoja, muistelmakirjoituksia ja puheäänitettä litteraatioineen.

STS-Pankin kokoelmista löytyy Laherman toimistohenkilökunnalta keräämiä pankkikaskuja sekä hänen kirjoittamansa Helsingin Työväen Säästöpankin kaksiosainen historiateos “Kuvia Helsingin Työväen Säästöpankista 1909–1959”.  Helsingin Työväen Säästöpankki muuttui ensin valtakunnalliseksi  Suomen Työväen Säästöpankiksi (1971) ja sitten STS-pankiksi (1990).

Henkilöarkistojen kuvakokoelmissa on Laherman ottamia dokumentaarisia ja kansatieteellisiä kuvia mm. Haukiputaalta, Iistä  ja Helsingistä. Lisäksi STS-Pankin kuva-arkistossa on Lahermasta kuvia hänen pankinjohtaja-ajoiltaan.    

Muistitietokokoelmasta löytyy muistelma-aineistoa sekä Laherman omasta kynästä että alaisten muisteluja pankinjohtaja Lahermasta. 

Tämä henkilökuva pohjautuu näihin arkistokokoelmiin, erityisesti Laherman muistelmakirjoituksiin.

Kauppiasperheen poika tottuu työntekoon 

Kauppiasperheeseen syntynyt ja jo varhain äitinsä Annan (os. Hautala) menettänyt Jonas  Laherma (vuoteen 1906 Vikman) auttoi elannon hankkimisessa isäänsä Jeremias Vikmania poikavuosista lähtien tekemällä useana kesänä rengin töitä sukulaistalossa. 17-vuotiaana hän pestautui vuorotöihin sahalle tehden kymmentuntista työpäivää. Sahatyössä hän kertomansa mukaan “miehistyi ja vahvistui”. Sanavalmiina hän puhui itsensä nopeasti vastuutehtäviin sahan linjastoissa. 

Lyseolaisessa herää kiinnostus sosialismia kohtaan

Laherma kävi lyseota alkuun Jyväskylässä ja myöhemmin Oulussa. Hän on muistellut miten suurlakko vuonna 1905 tempaisi lyseolaiset mukaansa: koulutyö keskeytettiin opettajien harmiksi ja päätettiin porukalla lähteä kaduille marssimaan. Nikolai II:n kuva kannettiin luokasta ulos ja hurraahuudot saattelivat kuvan uppoamista Oulun Merikosken kuohuihin. 

Lyseovuosina erään opettajan esitellessä sosialismin aatetta syttyi myös Jonaksen kiinnostus tätä aatetta kohtaan ensi kerran. SDP:hen hän liittyi vuonna 1908 ja piti kesiensä kohokohtina
Oulun pohjoisen läänin sosialidemokraattisia piirijuhlia poliitikkojen puheiden ja kepeiden kuplettiesityksien tähden.

Kieliopintoja, kassanhoitoa, voimistelua ja tutkimuksia 

Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1907, Jonas Laherma lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon kieliä, kansatieteitä ja antropologiaa erikoistuen ajan myötä venäjän kielen murteiden tutkimiseen. Jatko-opintoja hän suoritti Moskovan yliopistossa. Koska Laherman täytyi avustaa isäänsä nuorempien sisarustensa elatuksessa, hän tarttui isänsä suhteiden avulla sattuman tarjoamaan tilaisuuteen ja lähti hoitamaan opintojen ohessa kassanhoitajan ja myöhemmin toimitusjohtajan pestejä ensin Haukiputaan ja sitten Iin satamamiesten itse perustamiin yhtymiin. 

 

Kirjanpitotaidon hän opetteli paikallisen kirjapitäjän avustuksella ja syvensi talviaikaan oppimaansa opiskelutoverinsa kirjanpitokirjoihin tutustumalla. Töitä hän hoiti yleensä toukokuusta  syksyn puolelle ja palasi sitten opintojensa pariin Helsinkiin. Töiden lomassa oli vuosien mittaan aikaa myös havainnoida ympäristöä ja kirjoittaa antropologista tutkielmaa Iin pitäjän väestöstä sekä harjoittaa venäjän kielen taitoja keskusteluseuraksi palkatun 15-vuotiaan Vladimirin kanssa. Vladimir opetti Laherman soittamaan myös balalaikkaa. Satamajätkien, joiden työtä Laherma seurasi läheltä, työpäivät olivat 16-tuntisia ja koostuivat puutavaran ahtaamisesta proomuihin, lastauksesta laivoihin, tavaran maihin nostamiseen ja pinoamiseen. Moni osallistui myös tukin uittoihin keväisin. 

Jonas Laherma on muistellut kohtaamiaan ihmisiä ja tilanteita antropologin ja kansatieteilijän uteliaisuudella. Hän tutustui olosuhteidenkin pakosta läheisesti Haukiputaan lastausyhdistyksen  kassanhoitajan työhön tullessaan paikkakunnalle työnperässä saapuneisiin ”reissusälleihin” ja naimattomiin ”lentojätkiin”, koska jakoi majoituksen jonkin aikaa heidän kanssaan. Hän myös organisoi työmiehille voimistelu- ja urheilutoimintaa osallistuen nuorena miehenä itsekin erääseen julkiseen voimisteluesitykseen, johon tilattiin ihonmyötäiset ja -väriset polvihousut Oulusta. Työmisesten voimisteluesitys herätti huomiota ja siitä kohistiin paikkakunnalla vielä pitkään jälkeenpäin.

Haukiputaalla oli ajoittain levotonta sillä satamajätkien tappelut ja juopottelut sattuivat usein palkkapussin jaon jälkeen. Tämä sai Laherman kaipaamaan muualle ja ottamaan tarjoutuvan Iin työosuuskunnan toimitusjohtajan paikan vastaan.   

 Laivat ja miehistöt 

Laherma kulki laivoilla hakemassa palkkioita urakkatyön tilaajilta ja maksoi sitten Iin työosuuskunnan jäsenille työsuoritteidensa mukaisesti. Hän oli ainoa osuuskunnan kuukausipalkkainen.

Näillä reissuilla ja myös Helsingissä talvisin satamia kiertäessä Laherma tutustui laivojen miehistöihin ja kapteeneihin. Hän tarkasteli heidän tapojaan ja ”pääsi hajulle” merimiesenglannista ja merimiesten ammattikielestä. Kreikkalaisen laivan hinduvaltaisen miehistön kanssa jaettu ruokailuhetki päättyi nauruun, kun Lahermalla oli hankaluuksia puikoilla syömisessä.

Ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914 Laherma joutui kerran vaaratilanteeseen. Laivat kulkivat sammutetuin lyhdyin pimeällä merellä ja ajautuivat törmäyskurssille. Laivalla palkkarahoja hakemassa ollut Laherma hyppäsi laidan yli peläten uhkaavan yhteentörmäyksen aiheuttavan laivan räjähdyksen. Laherma selvisi säikähdyksellä: räjähdystä ei tullut ja hänet ongittiin ylös veden varasta. Mukana ollutta kastunutta setelinippua Laherma kuivatteli vaatteidensa kanssa asunnolle päästyään.

Suomen kohtalon vuodet 1917–1918

Vuonna 1916 Laherma oli jättänyt jatko-opintonsa ja toimitusjohtajan pestinsä Iin työosuuskunnassa ja siirtyi vuonna 1909 aloittaneen Helsingin Työväen Säästöpankin palvelukseen pankinjohtajaksi. Hän peittosi kilpahakija Albin Karjalaisen johtokunnan äänin 4 – 2. Myös tutkijan ura olisi ollut mahdollinen, mutta ura pankinjohtajana vei Laherman mukanaan. Ehti Laherma tosin vielä muutakin.

Venäjän vuoden 1917 maaliskuun  vallankumouksen laineiden yltäessä Helsinkiin Laherma  lähti keskustaan tutkimaan ja dokumentoimaan tilannetta. Seikkaperäisesti hän kuvaa muistelmatekstissään miten kipusi hotelli Fennian yläkertaan, kohtasi siellä arestissa olevan venäläisen kenraalin, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja suuntasi kameransa ikkunasta kohti rautatientoria. Siellä venäläissotilaat olivat kokoontuneet  vastaanottamaan Helsinkiin saapuvaa duuman edustaja M.I. Skobolevia, jonka oli määrä rauhoitella puhjenneita levottomuuksia. Kohta torilta lensi luoti kohti ikkunaa. Kameraa oli luultu aseeksi.

Huhtikuussa 1917 sosialistienemmistöisen eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajaksi valittu sosiaalidemokraattien kansanedustaja Edvard Gyllingin alkoi painostaa Lahermaa valtionvarainvaliokunnan sihteeriksi. Tokoin senaatin tavoitteena Laherman mukaan oli muun muassa laittaa taloushallintoa kuntoon. Pienestä vastustelusta huolimatta pankinjohtaja Laherma ryhtyi lopulta sihteerin toimeen. Työ käsitti mietintöjen muovaamista ja verolakien sorvaamista. Lahermaa opasti hänen muistelmatekstiensä mukaan impulsiivinen mutta hyväntahtoinen, ahkera ja monitoiminen Gylling.

Venäjän kielen taitoiselle Lahermalle oli kysyntää myös tulkkina. Sosiaalidemokraattikansanedustajien pyynnöstä hän tulkkasi heille, kun keskusteluja käytiin keväällä Venäjän väliaikaista hallintoa edustaneen ”liukaskielisen” Aleksandr Kerenskyn kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän hallinnon suhteista. Laherma sai toimia tulkkina myös myöhemmin samana vuonna bolshevikkien keskuskomiteaan kuuluneen Aleksandra Kollontain Suomen-vierailulla marraskuun yleislakon aikaan. Ensin hän tulkkasi Kollontain ja sosialistinaisten päiväkahveilla Elannon kerhohuoneessa Kluuvinkadulla, jossa saapuvilla olivat mm. Miina Sillanpää ja Hilja Pärssinen, ja myöhemmin Kollontain suositun esiintymisen kansanjoukoille Kansallisteatterissa.

Sisällissodan syttyessä tammikuussa 1918 Laherma asui Helsingin Siltasaaressa tuoreen vaimonsa Enni Leontiden kanssa mutta taistelujen kiihtyessä Lahermat lähtivät evakkoon Kalevankadulle (silloinen Wladimirin katu). Ydinkeskustassa Laherma todisti yhteenottoja mm. punakaartilaisnaisten ja saksalaissotilaiden välillä. Pankkikonttori Eläintarhantiellä suljettiin viikoksi sisällissodan alussa. Kansanvaltuuskunta otti pankin pian muodollisesti haltuunsa valvoen sen toimintaa. Laherma on kuvannut muisteluissaan, miten Kansanvaltuuskunnasta oltiin häneen yhteydessä ja pyydettiin palveluksia. Lahermaa ei kuitenkaan pakotettu toimiin hänen kieltäydyttyään painostuksesta huolimatta. Sisällissodan jälkeen pankki sai jatkaa toimintaansa, vaikka osa pankin hallituksen jäsenistä oli toiminut Kansanvaltuuskunnassa vastuutehtävissä.

Pankkimies kansanedustajana vuosina 

Sisällissodan jälkeen sosiaalidemokraattisista kansanedustajista oli pulaa. Laherma myöntyi pyyntöihin asettua ehdolle sosialidemokraattien riveistä ja toteaa muistelmateksissään, että hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1919 ”parempien miesten puutteessa”. Ilmapiiriä kuvaavaa oli, että entiset opiskelutoverit käänsivät hänet kohdatessa selän ”työväen kansanedustajalle” ja lähettivät ikäviä kirjeitä. Kansanedustajana Laherma muistelee olleensa kohtalaisesti äänessä ja ajautuneensa toisinaan kiistoihin eduskuntaryhmän kanssa, koska oli itsenäinen ajattelija. Kun sosiaalidemokraattien vasemmistosiipi perusti Suomen Sosialistinen Työväenpuolueen (toimi vuosina 1920–1923), erosi Iin sosialidemokraattinen työväenyhdistys, johon Laherma edelleen kuului, emopuolueestaan ja liittyi uuteen puolueeseen. Laherman kritisoitua omaa vaalipiiriään (Oulun läänin pohjoinen vaalipiiri) siitä, että se oli nyt kosketuksissa maanalaisten kommunististen emigranttien johtamaan puoluetoimintaan, päätyi piirikokous siihen, ettei Laherma edustanut enää ”Pohjolan työväkeä” eduskunnassa.  Laherma on muistellut, että koska edusti tämän jälkeen eduskunnassa ”vain itseään”, hänellä oli  mahdollisuus lausua aiempaa vapaammin mielipiteitään. Esimerkkinä näistä hän mainitsi kieltolain purkamisen puoltamisen ja myöntyväisyytensä kysymyksessä Ahvenanmaan mahdollisesta liittymisestä osaksi Ruotsia.

Vuodet Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana 

Pankinjohtajana Laherma loi kansainvälisiä suhteita osallistumalla aktiivisesti pankkialan
konferensseihin 1920–1930-luvuilla. Samalla hän tutustui pankkialan uusimpaan tekniikkaan ja teki kalustehankintoja pankkikonttoreihin.
Mm. Saksan Berliinin esikaupunkialueen Aden metallitehtaalta tilattiin  tilikorttikaappeja, jotka olivat Laherman mukaan kohtalaisen edullisia ja hyviä. Hän kiinnostui myös mainonnan kehittämisestä ja poimi vaikutteita ulkomaisista mainoskataloogeista.

Laherman aikana HTS laajensi pankkikonttoriverkostoa Helsingin ulkopuolelle saavuttaen merkittävän aseman palkansaajille ja työväenjärjestöille suunnattuna
säästöpankkina.

Kirjallisesti suuntautuneena ihmisenä Laherma kirjoitti artikkeleita ja pakinoita mm. Säästöpankki-lehteen. Hän harrasti lisäksi muistitiedon keruuta keräämällä pankkikaskuja alaisiltaan. Viimeisinä työvuosinaan Laherma oli pankin toimihenkilöiden muisteluiden mukaan osin pelonsekaista kunnioitusta  herättävä hahmo, joka vaati pankin vaurastumisesta huolimatta säästäväisyyttä kaikessa, pitäen mm. tarkkaa kirjaa toimistovälineistä lyijykynien käyttöä myöten. 

 

Jonas Laherman elämäkertatiedot:

Laherma, Jonas Jeremias J.J. (sukunimi vuoteen 1906 asti Vikman)

Syntymäaika ja -paikka: 28.09.1888 Jyväskylä

Kuolinaika ja -paikka: 24.11.1977 Helsinki

Koulutus:

ylioppilas 1907 (Oulun Suomalainen Lyseo) , filosofian kandidaatti 1912, filosofian maisteri 1913 (Helsingin yliopisto) jatko-opintoja 1913–1915 (Moskovan yliopisto)

Siviilisääty:

naimisissa Enni Leontide Lindstedtin kanssa vuodesta 1917

Työuratiedot:

Haukiputaan lastausyhdistyksen kassanhoitaja 1907–1908

Iin työosuuskunnan toimitusjohtaja 1910–1912, 1914–1915

Helsingin Työväen Säästöpankin (myöh. Suomen Työväen Säästöpankin) toimitusjohtaja 1916-1959

Kansanedustajana (SDP) 1919–1922

Kunnalliset luottamustehtävät:

Helsingin kaupunginvaltuusto

Helsingin rahatoimikamari

Muut luottamustehtävät:

Helsingin Työväenyhdistyksen johtokunta

Säästöpankkiliiton valtuuskunta

Säästöpankkiliiton johtokunta

Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin hallintoneuvosto

Peruspankin hallintoneuvosto

Pohjoismainen säästöpankkien tekninen jaosto 

Kansainvälinen säästöpankkien järjestön valtuuskunta

 

Arkistolähteet:

Työväen Arkisto

– Jonas Laherman henkilöarkisto ja henkilöarkistojen valokuvakokoelma

–  STS-Pankki Oy:n arkisto, J. Laherman aineistoa ja valokuvakokoelma

– Työväen muistitietokokoelmat, Laherman muistelmat (sidos 10) ja STS-pankkitoimihenkilöt-keruun muistelmat (sidos 446)

 

Kirjallisuus:

Eino Lyytinen: Työväen pankki. STS ja sen edeltäjä 1909–1984. Tammi, Helsinki 1983.

 

Iris Olavinen

tutkija, Työväen Arkisto

 

Humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pääraaka-aineet
koostuvat monipuolisista ja laajoista arkistolähteistä.
Suomeen on luotu historian kuluessa korkeatasoinen tutkimusta ja
kansalaisia palveleva yksityisarkistojen verkosto. Yksityiset
Keskusarkistot ry:n jäsenarkistot ovat vuosikymmenten saatossa
keränneet, järjestäneet ja tarjonneet
tutkimuksellisesti arvokasta yksityistä asiakirja-aineistoa eri
tieteenalojen tutkijoiden, sukututkijoiden, median ja muiden
tarvitsijoiden käyttöön.

Kansan Arkiston, Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen Työn Arkiston,
Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkiston, Suomen
Urheiluarkiston, Svenska centralarkivetin, Toimihenkilöarkiston,
Työväen Arkiston ja Urho Kekkosen arkiston pitkäjänteisen
työn tuloksensa arkistojen asiakkailla on mahdollisuus lähestyä
Suomen ja lähialueidemme historiaa monien
aineistokokonaisuuksien ja näkökulmien kautta. Yksityiset
keskusarkistot ovat viime kädessä niitä
muistiorganisaatioita, joiden tehtävänä on tallettaa
yhteistyössä kansalaisten kanssa sellaistakin tietoa, joka
tässä ajassa jää näkymättömäksi
tai valtavirran marginaaliin. Tehtävämme ei rajoitu vain
menneisyyden tallentamiseen ja nykyhetken tiedontarpeisiin – on
myös varauduttava tulevaisuudessa esitettäviin kysymyksiin.

Vuonna 2019 Yksityiset Keskusarkistot ry:n jäsenarkistoissa säilytettiin yli 56 hyllykilometriä
arkistoaineistoa ja niihin tehtiin yhteensä 3 756 tutkijakäyntiä
ja 3 440 tiedonhakua. Vuonna 2020 valtionapua myönnettiin
yksityisille valtionapuarkistoille mukaan lukien Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura ja Svenska litteratursällskapet i Finland
5,7 miljoonaa euroa.

Vuonna 2022 arkistojen valtionavustusten arvioidaan laskevan
vähintään 10 prosenttia ja ilman kompensaatiota
huomattavasti enemmän. Taustalla on sekä
veikkausvoittovarojen väheneminen että koronan vaikutukset
valtiontalouteen. Leikkaukset kohdistuvat yksinomaan arkistojen
henkilöstökuluihin. Tämä tarkoittaa jo ennestään
vähien henkilöresurssien karsimista, aukioloaikojen
supistamista ja pahimmillaan jopa toiminnan lakkaamista. Valtionavun
heikennykset heijastuvat väistämättä kulttuurin-
ja historiantutkijoiden, sukututkijoiden, median ja muiden
kulttuurihistoriallisia lähdeaineistoja tarvitsevien
mahdollisuuksiin hyödyntää aineistoja ja arkistojen
asiantuntijapalveluita. Yksityisarkistot eivät ole passiivisia
aineistovarastoja, vaan osaavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan
kautta arkistot ovat keskeinen osa tutkimuksen infrastruktuuria.

Arkistoihin kohdistuvat leikkaukset eivät vahingoita
vain kulttuuriperintöorganisaatioita itseään, vaan
meitä kaikkia yksityisiä arkistoja tarvitsevia käyttäjiä
ja samalla koko yhteiskuntaa. Muistiorganisaatioiden
toimintaedellytysten rapauttaminen vaarantaa kansakunnan muistin,
itseymmärryksen ja monipuolisen omakuvan.

Me allekirjoittaneet vetoamme päättäjiin Yksityiset
Keskusarkistot ry:n jäsenarkistojen toimintaedellytysten
turvaamiseksi. Tieteen rahoituksen on oltava kaukokatseista,
ennakoitavaa ja turvassa poliittisten suhdanteiden muutoksilta.

Tässä artikkelissa esitellään 1900-luvun ensimmäisen puoliskon Kalliota kuuden vasemmistolaisessa työväenliikkeessä aktiivisena toimineen naisen kautta. Kaikkien henkilöarkistot tai muistelmat löytyvät Kansan Arkistosta ja ovat joitain rajoituksia lukuunottamatta vapaasti tutkittavissa.

Helsingin väkiluku kasvoi voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkia vaivasi jatkuva asuintiheyden kasvu ja asuntopula, joka näkyi etenkin Kallion ja Sörnäisten alueella. Vanhat huvilat ja muut rakennukset täyttyivät nopeasti vuokralaisista: tehdas- ja rakennustyöläisistä ja heidän perheistään.

1900-luvun alkupuolella Kalliosta rakentui uuden asemakaavan myötä puutalojen ja pienehköjen kerrostalojen muodostama sekakaupunki, jossa Linjojen alue oli kaikkein tiiviimmin rakennettu. Asuntopula ei silti helpottanut, sillä uutta väkeä virtasi jatkuvasti maaseudulta ja vuokrat nousivat.

Kallio ja Sörnäinen olivat pääasiallisesti työläiskaupunginosia, joissa miehet työskentelivät teollisuudessa tai rakennuksilla ja äidit olivat useimmiten kotona lasten kanssa. Suuret lapsilaumat, ahtaat asunnot, asukkaiden nopea vaihtuvuus ja 1918 sodan jälkeen lukuisat punaorvot toivat oman leimansa ja haasteensa alueella. Taloudelliset lasku- ja noususuhdanteet vaikuttivat suoraan monen perheen elämään. Hyväntekeväisyysjärjestöt, työväestön apukassat ja keskinäinen solidaarisuus auttoivat joskus pahimman yli.

Työläiskaupunginosa oli otollista seutua myös työväen poliittiselle toiminnalle. Useissa perheissä painotettiin yhteiskunnallista ajattelua, työväenliikettä ja sivistystä. Nuorisoa houkutteli ikätovereiden tapaaminen, yhteisöllisyys, luokkatietoisuus ja aktiviteetit, joihin pystyi osallistumaan vaikkapa Nuorisoseuran riennoissa. Muualta muuttaneille oli esimerkiksi ammatillinen järjestötoiminta tärkeä keino muodostaa uusia ihmissuhteita vieraassa kaupungissa. Merkittävä osa vasemmistolaisista järjestöistä kiellettiin 1920-30-luvuilla, jolloin osa toiminnasta siirtyi maanalaiseksi.

Sylvi-Kyllikki, Elvi ja Aira

Sörnäisissä ja Vallilassa asunut Sinervojen perhe oli vahvasti työväenluokkainen. Isä Edvard oli levyseppä. Kahdeksasta lapsesta seitsemän eli aikuisikään – heistä sisko Kaarina kuoli parikymppisenä keuhkotautiin.

Sylvi-Kyllikki syntyi 1899. Hän kävi oppikoulua Kallion yhteiskoulussa. Sylvi-Kyllikki ja isä Edvard olivat mukana vuoden 1918 tapahtumissa, Edvard vartiointitehtävissä ja Sylvi-Kyllikki punaisten hallinnossa. Kumpikaan ei joutunut vangiksi mutta Sylvi-Kyllikkiä ei sisällissodan jälkeen enää hyväksytty oppikouluun kirjoille. Perhe muutti Laihialle kesän alussa 1918 ja Sylvi-Kyllikki kirjoitti vuonna 1919 ylioppilaaksi Pohjanmaalla asuvien sukulaistensa avustuksella. Hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1928.

Sylvi-Kyllikki Kilpi oli kansanedustaja vuosina 1934–1958. Hän edusti aluksi SDP:tä, mutta siirtyi vuonna 1946 Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon. Kilpi oli vuodesta 1920 naimisissa vasemmistolaisen poliitikon ja lehtimiehen Eino Kilven kanssa.

Sylvi-Kyllikki Kilpi julkaisi muistelmateokset Sörnäisten tyttö (1963), Sörnäisten tytön vaellusvuodet (1965) ja Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä (1966). Hän kuoli vuonna 1987.

Elvi Sinervo syntyi vuonna 1912. Hän kävi Vaasan suomalaista tyttökoulua ja Tyttönormaalilyseon. Elvi oli vuodesta 1933 lähtien naimisissa lääkäri-kansanedustaja-päätoimittaja Mauri Ryömän (1911–1958) kanssa. Ryömä kuoli liikenneonnettomuudessa 1958. Pariskunnalla oli kolme lasta.

Elvi ja Mauri kuuluivat Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perustajiin. Kun valtiojohto katsoi seuran uhkaavan Suomen turvallisuutta, se kiellettiin ja sen johto pidätettiin. Elvi tuomittiin heinäkuussa 1941 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Hän vapautui kesäkuussa 1944. SKP:n toimintamuotoihin pettynyt Sinervo erotettiin puolueesta marraskuussa 1959, mutta hän piti itseään tämän jälkeenkin kommunistina ja jatkoi toimintaansa Rauhanpuolustajat-järjestössä.

Tunnetuin Elvi Sinervo kuitenkin oli kirjailijana ja suomentajana. Hän oli myös kulttuuriyhdistys Kiilan kantavia jäseniä. Vankilassa vessapaperille kirjoitettu runokokoelma Pilvet ilmestyi vuonna 1944 ja sisältää muun muassa lauluksikin sävelletyn runon Natalia. Elvi kirjoitti myös romaaneja ja näytelmiä ja suomensi lukuisia teoksia. Hän kuoli vuonna 1986.

Aira (s. 1914) oli kahdeksasta lapsesta nuorin.

Aira Sinervo (Kolula, Brink) valmistui ylioppilaaksi vuonna 1935 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1943. Aira kuului Elvin ohella vasemmistolaisen kulttuuriyhdistys Kiilan perustajajäseniin. Vuonna 1943 Kansan Lehdessä työskennellyt Sinervo sai yhdeksän vuoden vankeustuomion Neuvostoliitosta saapuneen desantin auttamisesta. Hän vapautui jatkosodan jälkeen.

Sodan jälkeen Aira toimi mm. SNS-lehdessä ja Työväen Sivistysliitossa. Hän johti Sirola-opistoa vuodet 1947–1952 ja sen jälkeen Paraisten työväenopistoa ja Iisveden työväenopistoa. Hän kirjoitti useita kaunokirjallisia teoksia kirjailijanimellä Aira Brink. Esikoisteos Memmoin arvat ilmestyi 1952. Vuonna 1957 hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi ja kääntäjäksi. Vuodesta 1962 kuolemaansa 1968 saakka Sinervo työskenteli Kansallismuseossa. Hän oli viimeisinä vuosinaan aktiivinen kirjallisuuskriitikko, suomentaja ja esseisti. Hänen puolisonsa oli runoilija Veikko Kolula.

Lähteet:

Sylvi-Kylli Kilven, Elvi Sinervon ja Aira Sinervon henkilöarkistot Kansan Arkistossa.
Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into Kustannus, 2018.

 

Eeva ja Aili

Eevan ja Ailin vanhemmat olivat kotoisin Hämeestä. Perhe muutti Tampereen, Toijalan ja Turun kautta Helsinkiin vuonna 1910. Osoitteena oli Viides Linja 18, Ihantolan talo. Perheen isä oli seppä ja työskenteli laivatelakalla Hietalahdessa ja sitten Helsingin konepajalla.

Eeva syntyi vuonna 1901. Perheessä oli viisi lasta, joista kaksi tyttöjä ja kolme poikia. Koti oli ateistinen ja työväenhenkinen. Eevan lapsuudenmuistoihin kuuluu muun muassa Kallion kirkon rakentaminen. Paloasemaa ei vielä ollut ja Karhupuiston kohdalla oli tori. Asunnossa oli ajan tavan mukaan myös alivuokralaisia.

Eeva liittyi vuonna 1911 Ihanneliittoon ja vuonna 1917 Helsingin Nuorisoseuraan. Nuoret tekivät muun muassa paljon retkiä. Kansalaissodan aikaan isä ja Eeva joutuivat kuulusteluihin Ratakadulla, vaikka eivät varsinaisesti olleet sodassa mukana. Sodan jälkeen elämä oli vaikeaa eikä punaisiksi epäillyille ollut töitä. Eeva menikin nuorena naimisiin ja muutti Ruovedelle.

Ruovedeltä Eeva Nokireki muutti vuonna 1925 takaisin Helsinkiin ja meni töihin rautateiden konepajalle Pasilaan, yleten myöhemmin konduktööriksi. Hän oli mukana Rautatieläisten liiton toiminnassa, Koitossa ja myös illegaalissa eli maanalaisessa Suomen Kommunistisessa Puolueessa. Rautateillä olivat töissä myös perheen kaikki miehet ja äiti.

Pikkusisko Aili syntyi vuonna 1907. Ailikin liittyi jo nuorella iällä mukana järjestötoimintaan. Ensin vuonna 1924 Helsingin Nuorisoseuran järjestönuorten osastoon ja 1925 Kommunistiseen nuorisoliittoon, johon perheen sisarusparvesta Eeva, Aili ja Niilo kuuluivat. Aili uppoutui järjestötoimintaan tarmolla. Hän oli aktiivisesti mukana maanalaisina vuosina SKP:n toiminnassa, josta hänet tuomittiin myös vankilaan. Vankilassa Aili istui vuodet 1931-34. Vankeus ei hillinnyt Ailin aatteen paloa, vaan hän jatkoi poliittista toimintaansa ja opiskeli Neuvostoliitossa Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa vuosina 1935-38. Suomessa sodan aikana hänet vangittiin turvasäilöön vuosiksi 1941-44.

Sodan jälkeen Aili oli töissä SKP:ssä muun muassa puolueen valistussihteerinä. Hän oli näkyvä ja aktiivinen hahmo. Aili Mäkinen kuoli vuonna 1988.

Lähteet:

Eeva Nokireen muistelmat Kansan Arkistossa.
Aili Mäkisen henkilöarkisto Kansan Arkistossa.

Elli

Elli Kumpulainen syntyi tammikuussa 1907 Maaningalla. Isä oli kyläseppä. Perheessä viisi lasta, joista Elli oli ainoa tyttö. Vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita ja mukana paikkakunnan työväenyhdistyksessä. Perheen sosioekonominen asema romahti, kun isä sairastui halvaukseen Ellin ollessa 8-vuotias. Isä eli vielä viisi vuotta mutta oli puhe- ja liikuntakyvytön. Äiti elätti perhettä ja Elli hoiti pienempiä sisaruksia, joista nuorin oli vasta puolivuotias. Perhe ei kyennyt maksamaan vuokraa ja joutui muuttamaa korpeen huonokuntoiseen mökkiin.

Elli meni ruokapalkalla lapsenlikaksi kyläkauppiaan rouvalle kymmenvuotiaana ja teki raskasta työtä. Hän kävi kuitenkin kansakoulunsa loppuun ja sai todistukseen lähes pelkkiä kymppejä. Koulun loputtua Elli lähti 13-vuotiaana Helsinkiin serkkunsa lasta hoitamaan.

Serkku asui Eläintarhantie 4:ssä, nykyisen Helsingin kaupunginteatterin paikalla. Elli oli kotiapulaisena, hoiti lasta ja rupesi auttamaan räätälintöissä. Hän kuuli samassa talossa asuvalta palvelustytöltä Järjestönuorista mutta ei ujouttaan uskaltanut mennä mukaan toimintaan.

1920-luvun alussa Helsingissä oli kaikenlaista puutetta, leipä oli vielä kortilla ja luokkasodan muisto tuoreena mielissä. Sörnäisten ja Kallion lapset kulkivat pitkin katuja, rummuttivat kattilankansilla ja muilla esineillä ja lauloivat: ”Mannerheimi vankka, kävelee kuin ankka, rinta on romukaupan akkuna.” Ja jatkoksi huudettiin: ”lahtari tappaa, lahtari tappaa, lahtari tappaa, tappaa se.” Monissa perheissä isä oli tapettu tai viety vankilaan, monet olivat paenneet Venäjälle.

Elli uskaltautui lopulta liittymään sosialidemokraattiseen Helsingin Nuorisoseuraan, joka toimi Koiton talossa.

Siitä alkoi järjestötoiminta, joka on jatkunut koko elämäni ajan.

Elliä ei enää tarvittu serkun perheessä, joten hän teki sekalaisia töitä eri paikoissa. Hän sai töitä Valveen kenkätehtaasta Hakaniemestä ja siirtyi Sörnäisten nuoriso-osastoon. Nuorisoliiton ja sen seuraajan, Sosialistisen nuorisoseuran toiminta lakkautettiin laittomana, jonka jälkeen toiminta siirtyi erilaisiin opintoyhdistyksiin. Nuoret jakoivat lehtiä, urheilivat ja kilpailivat ja järjestivät kulttuuritoimintaa. Kesällä ulkoiltiin muun muassa Kivinokassa ja Lammassaaressa.

Vuonna 1928 Elli toimi ohjaajana punaorpojen kesäkodissa Enonsaaressa Lahden lähellä. Leirillä oli 4-15-vuotiaita lapsia, punaorpoja tai poliittisten vankien lapsia. Kaikki lihoivat leiriaikanaan pari kolme kiloa. Lapsille oli kuusiviikkoisella leirillä paljon ohjelmaa, uimista, tanssia ja laulua, urheilua, työväenhistoriaa ja viikottaisen seinälehden tekoa. Ohjaajat ostivat lapsille joskus myös vaatteita tai kenkiä.

1930-luvulla Elli valittiin mukaan Kommunistisen nuorisoliiton toimintaan ja SKP:n jäseneksi. Toiminta oli maanalaista. Elli hoiti puolueen ”sifraajana” koti- ja ulkomaista salakirjoituskirjeenvaihtoa. Kirjeissä oli muun muassa poliittisia tilannekatsauksia sekä ajankohtaisia tiedotuksia. ”Ohrana” pääsi Ellin jäljille vuonna 1932 mutta tämä onnistui väistämään pidätyksiä. Kesällä 1932 Elli siirsi sifraajan työn seuraajalleen ja lähti Tukholman kautta Neuvostoliittoon opiskelemaan.

Neuvostoliitossa Elli oli ensin töissä Moskovassa huonekalutehtaalla. Se oli mukavaa ja toverillista aikaa. Työläisillä oli 5-päiväinen työviikko ja 7-tuntiset työpäivät. Työtä tehtiin kilpaa ja mieli oli iloinen. Tehtaalta Elli siirtyi Leningradiin opiskelemaan Vähemmistökansallisuuksien yliopistoon ja sieltä taas Lenin-kouluun Moskovaan. Vuonna 1936 Elli palasi takaisin Suomeen kahlaamalla talvella rajajoen yli. Hän piilotteli ohranaa, teki SKP:n työtä Suomessa ja vältti pidätykset. Lopulta marraskuussa 1938 Elli pidätettiin ja kuulusteltiin. Hän oli vankeudessa Hämeenlinnan naisvankilassa ja turvasäilössä syksyyn 1944 saakka.

Vapauduttuaan Elli meni naimisiin niin ikään vankilassa ja keskitysleirillä olleen Nestori Parkkarin kanssa ja he saivat kaksi lasta. Hän toimi puolue- ja järjestötyössä koko ikänsä ja jäi eläkkeelle KSL:n opintosihteerin tehtävistä vuonna 1972. Elli Parkkari kuoli vuonna 2001.

Lähteet:

Elli Parkkarin henkilöarkisto Kansan Arkistossa.
Paremman huomisen puolesta. Elli Parkkari muistelee. Kansan Sivistystyön Liitto, 1993.

 

Artikkeli pohjautuu Kansan Arkiston tutkija, FM Reetta Laitisen esitelmään Kallion kirjastossa 21.11.2020.

Yhteydenotot ja lisätiedot: http://www.kansanarkisto.fi

Työväenmuseo Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio oli tutkimusvapaalla syyskuusta 2018 marraskuulle 2019. Radanrakentajia tutkiessa löytyikin yllättävä aarre.

Jäin reilu vuosi sitten tutkimusvapaalle ja ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani suomalaisista rautatienrakentajista. Tutkimus alkaa vuodesta 1857, jolloin ratatyöt alkoivat Hämeenlinnan ja Helsingin välillä, ja seuraan rakentajien taivalta aina talvisotaan saakka. Näin pitkään aikarajaukseen mahtuu valtavasti kaikenlaisia tapahtumia ja huikea määrä mielenkiintoista lähdeaineistoa.

Yksi tutkimuksen polttopisteistä osuu Savon radan työmaalle 1880-luvun jälkipuoliskolle, jolloin radanrakentajien heikot olosuhteet ja pienet palkat nousivat ensimmäistä kertaa julkisen keskustelun aiheeksi. Kenties huomattavin keskustelija oli kuopiolainen kirjailija Minna Canth, jonka syntymästä tuli keväällä kuluneeksi tasan 175 vuotta. Hän käsitteli rakentajia kahdessa tunnetussa teoksessaan.

Joulun alla 1886 Canthilta ilmestyi novelli Köyhää kansaa, joka kertoo Holpaisen perheestä. Tarinan muutamaan päivään tiivistyy elämisen kurjuus Kuopion köyhälistökortteleissa. Isä tienaa ratatöissä vaivaiset 80 penniä päivässä, joten ruokaa pitää kerjätä tai varastaa. Kun perheen pienin kuolee, äiti tulee hulluksi ja viedään novellin päätteeksi mitä kurjimpaan köyhäintaloon.

Marraskuussa 1888 tapahtui suomalaisen teatterihistorian suurin skandaali, kun Kovan onnen lapsia esitettiin ensimmäisen kerran. Tämä näytelmä kertoo radanrakentajista, jotka ryhtyvät ratatöiden lopettamisen takia kapinaan. Asetelma pohjautui Savon radan laajoihin irtisanomisiin syksyllä 1887 ja rajuinta teoksessa oli työmiesten vallankumouksellisuus. Tarinan kiivas kapinallinen, Topra-Heikki, pahoinpitelee insinöörin, pakenee poliiseja metsään ja johtaa rosvokoplaa. Hän julistaa käyvänsä sotaa rikkaita vastaan ja jää kiinni ammuttuaan ilmiantajaksi ryhtyneen toverinsa. Suomalaisen teatterin johtokunta kielsi esityksen heti ensi-illan jälkeen.

Savon radan tapahtumiin perehtyessäni oletin Minna Canthin seurailleen niitä enimmäkseen sivusta ja poimineen aiheensa lähinnä sanomalehdistä. Kumpikaan realismiksi määritelty teoshan ei ole kovinkaan totuudenmukainen: esimerkiksi palkat olivat tosiasiassa korkeammat eivätkä juonet tunnu nykylukijasta kovinkaan uskottavilta. Väritän kuitenkin työtäni kaunokirjallisuudella ja siihen Canthin teokset sopivat aivan mainiosti.

Kuopiossa radanrakentaminen aloitettiin hätäaputöinä keväällä 1886. Ensimmäiset töihin päässeet raivasivat linjaa ja tekivät valmistavia töitä, joissa todella tienasi alle markan päivässä. Se oli vähän. Kuopiossa alkoi tapahtua: lehdissä ilmestyi vetoomuksia, Kuopion työväenyhdistys perustettiin ja palkankorotuksia anottiin. Ensimmäistä kertaa radanrakentajat heräsivät.

Kirjeessään ystävälleen Lucina Hagmanille Canth kertoo auttaneensa työmiehiä kirjoittamalla – tutkimusta tehdessä huomasin, ettei hän tarkoittanut vain kaunokirjallisuutta. Tyylistä päätellen Kanttilan lankakauppias taisi kirjoittaa työmiesten riipaisevia anomuksiakin. Hän tunsi myös työnjohtajia: Kuopiossa konttoriaan piti rautatieinsinööri Ossian Bergbom, Suomalaista teatteria johtavien Kaarlo ja Emilie Bergbomin pikkuveli. Canthin kauppaliikkeelle Savon radan rakennusaika tiesi vahvaa kasvua ja kauppiaana hän kantoi tietysti huolta työväestön ostovoimasta. Hänellä oli ratatöihin enemmän kytköksiä kuin ensi alkuun ajattelinkaan.

Luin Minna Maijalan kirjoittamasta Canthin elämäkerrasta, miten Canth työsti noina vuosina myös näytelmää, jonka päähenkilöinä oli kaksi insinööriä. Tätä käsikirjoitusta ei ole kuitenkaan säilynyt, mutta kirjoitusprosessi johti lopulta Kovan onnen lasten valmistumiseen. Kuinka ollakaan, minulla oli laajassa aineistossani lyhyt, kokkolalaisessa sanomalehdessä nimettömänä julkaistu ilveily. Siinä oli jotain outoa, mutta kuvittelin sen liittyvän Oulun radan rakentamiseen. Kun Canthin aktiivisuuden laajuus radanrakentajien asioissa alkoi hahmottua, oivalsin löytäneeni tuon kadonneen näytelmän.

Insinöörin konttoorissa on hassutteleva, yksinäytöksinen ilveily, jonka julkaisi Kokkolan Lehti kahdessa osassa 10. ja 24. tammikuuta 1887. Ilveilyssä insinöörit Kiukkuliin ja Möyrenius juopottelevat krapulaisina toimistossaan, kohtelevat työmiehiä törkeästi ja ovat tietysti itse aiheuttaneet pahoja rakennusvirheitä. Tarinan lopussa he joutuvat palkkaamaan rehdit savolaisjätkät korjaamaan kehnot siltamuurinsa.

Ilveily ammentaa samasta asetelmasta kuin Kovan onnen lapsia, tosin komedian eikä tragedian keinoin. Molemmissa keskeisenä tapahtumapaikkana on insinöörin konttori, teemana työntekijöiden irtisanomiset ja vahva viesti raittiuden puolesta. Ilveilyn kirjoittaja tunsi ratatöitä varsin hyvin ja hän on selvästi kokenut näytelmäkirjailija. Canthin tyylin voi tunnistaa. Hän oli julkaissut tekstejään myös nimettömänä ja erilaisilla salanimillä. Sijoittamalla ilveilyn Pohjanmaalle ja julkaisemalla sen siellä hän etäännytti tarinasta sekä itsensä että tuntemansa oikeat insinöörit.

Oletan, että Canth oli yrittänyt kehitellä insinööreistä kertovaa pitkää näytelmää, mutta asetelmasta ei irronnut tämän enempää. Niinpä hän antoi ilveilyn Kokkolan Lehdelle, joka oli aatteellisesti häntä lähellä ja julkaisi sen anonyymisti. Lehden päätoimittaja Niilo Spolander oli radikaali suomalaisuusmies ja lehdessä ilmestyi samoihin aikoihin Minna Canthista ja hänen kiistanalaisesta ajattelustaan useita ihailevia kirjoituksia. Kokkolassa asui myös kirjailijan lanko, Frans August Canth, joka Spolanderin tapaan työskenteli koululaitoksessa.

Kirjeenvaihtoa Kokkolaan ei ole kuitenkaan säilynyt, joten Insinöörin konttoorissa -ilveilyä ei ole aiemmin löydetty. Nyt se onnistui 2000-luvulla edenneen sanomalehtien digitoinnin ansiosta. Tekemäni lukemattomat aineistohaut sattuivat huomaamaan ilveilyssä käytetyn rautatiesanaston ja palaset yhdistyivät vasta myöhemmin. Tulen väitöskirjassani käsittelemään aihetta perusteellisemmin, mutta blogissa voin tarjoilla saman tien kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi koko kadonneen näytelmän. Juopot insinöörit Kiukkuliin ja Möyrenius sopivat mainiosti osaksi Canthin luomaa henkilögalleriaa Kauppa-Lopon, Topra-Heikin tai Homsantuun rinnalle.

Kovan onnen lapsia esitettiin seuraavan kerran vuonna 1892, jolloin se ei enää herättänyt julkista pahennusta. Siitä tuli ajan mittaan klassikko ja suomalaisen teatterihistorian toteemi. Huomattavasti hauskempi Insinöörin konttoorissa sen sijaan unohtui täysin: se esitettiin kukaties vain kerran, helsinkiläisen raittiusseura Tähden iltamissa kolme viikkoa teatteriskandaalin jälkeen. Toivottavasti joku ryhmä innostuisi tästä teoksesta uudestaan ja toisi Minna Canthin kadonneen ilveilyn jälleen näyttämölle!

 

Kalle Kallio
museonjohtaja
Työväenmuseo Werstas

Kirjoittaja oli tutkimusvapaalla 1.9.2018–30.11.2019 välisen ajan ja palaa tutkimuksen pariin jälleen 1.5.2020 Jalmari Finnen Säätiön myöntämän apurahan turvin. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta kalle.kallio(ät)tyovaenmuseo.fi tai puhelimitse p. 040 716 7520.

 

Kirjallisuutta

Canth, Minna, Köyhää kansaa. Kuvaus työväen elämästä. G. W. Edlund. Helsinki 1886.
Canth, Minna, Kovan onnen lapsia. Näytelmä kolmessa näytöksessä. G. W. Edlund. Helsinki 1888.
Canth, Minna, Minna Canthin kirjeet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 313. SKS. Helsinki 1973.
Maijala, Minna, Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 2016.
Nummela, Ilkka, Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 975. SKS. Helsinki 2004.
Tiirakari, Leeni, Taistelevat lukumallit. Minna Canthin teosten vastaanotto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 658. SKS. Helsinki 1997.

Työväen muistitietotoimikunta keräsi muutama vuosi takaperin aseistakieltäytymistä käsitteleviä omakohtaisia kirjoituksia ja haastatteluja. Nyt toimikunta on julkaissut keruuvastauksista antologian Aseettomat kädet — muistoja aseistakieltäytymisestä.

Kirjassa ääneen pääsevät totaalikieltäytyjät, siviili-, varusmies- ja aseettoman palveluksen suorittaneet sekä aseistakieltäytyjien tukena olleet henkilöt. Kertojat ovat syntyneet 1930–1990-luvuilla, joten teoksessa käsitelty ajanjakso ulottuu 1950-luvulta lähes tähän päivään. Yksittäisten kertomusten kautta teos tuleekin valottaneeksi suomalaisen aseistakieltäytymisoikeuden kehitystä.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen varsinainen asevelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1922. Vuonna 1931 säädettiin siviilipalveluslaki, joka teki aseettoman palveluksen suorittamisen mahdolliseksi joko puolustusvoimissa tai valtion laitoksissa ”vakaviin omantunnon syihin” perustuen. Vuonna 1959 kieltäytyjän motiiveja arvioimaan perustettiin asevelvollisten tutkintalautakunta. Mikäli asevelvollinen mieli siviilipalvelukseen, tuli tämän vakuuttaa sotilaspiirin ja lautakunnan edustajat vakaumuksellaan. 1970-luvun jälkipuoliskolla siviilipalveluksensa suorittanut Jaakko kuvailee prosessia:

”Tuohon aikaan siviilipalveluhaastattelu (minun mielestäni se oli kuulustelu) oli kaksivaiheinen. Ensin joku puolustusvoimien edustaja haastatteli saadakseen selville, onko vakaumusta vai ei. Jos puolustusvoimien edustaja tuli siihen tulokseen, että hakijalla on vakaumus, asia oli sillä selvä. Jos taas vakaumus oli hiemankin epäilyttävä tai epäselvä, niin sitten mentiin toiseen vaiheeseen, joka oli niin sanottu asevelvollisten tutkijalautakunta (pappi, psykiatri, joku armeijan edustaja ja niin edelleen), joka sitten tutki asiaa paremmin. Tästä toisesta vaiheesta saattoi tulla myös kielteinen päätös.”

Tutkintalautakuntamenettely lakkautettiin vuonna 1987. Tästä eteenpäin asevelvollinen pääsi siviilipalvelukseen omalla ilmoituksellaan. Kun vakaumusta ei tarvinnut enää todistaa, saattoi siviilipalveluksen valita eettisten ja uskonnollisten motiivien ohella myös käytännön syistä.

Sen sijaan varusmies- ja siviilipalveluksesta kokonaan kieltäytyminen on pysynyt rangaistavana tekona. Antologiassa esiintyville totaalikieltäytyjille esimerkiksi voimakas pasifistinen, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus on johtanut päätökseen vastustaa koko asevelvollisuusjärjestelmää. Tutkintalautakunnan hylkäävä päätös on myös saattanut pakottaa valitsemaan vankilan armeijan harmaiden sijaan. Yhtä rauhan ajaksi vapautettua kertojaa lukuun ottamatta kaikki antologian totaalit ovat kärsineet rangaistuksensa joko vankeudessa tai arestirangaistuksessa seurantalaitteen valvonnassa. Muutama on ollut vankeusaikanaan hetken nälkälakossa osoittaakseen vastalauseensa tuomioonsa.

Moni antologian kertojista mainitsee olevansa jälkeenpäinkin tyytyväinen valintaansa, ja toteaa yhä seisovansa aatteensa takana. Siviilipalveluksen käynyt Veikko tiivistää:

”En liikoja luule rauhaa rakentaneeni, mutta uskon, että panokseni on näin ollut hedelmällisempi kuin jos olisin juossut pitkin metsiä ja huutanut kivääri tanassa: laukaus! laukaus! laukaus!”

---

Antologiaan on koottu hieman yli puolet keruuseen saapuneista 64:sta muistelmasta ja haastattelusta. Julkaisematta jääneisiin muistelmiin voi – ja kannattaa! – tutustua Työväen Arkistossa, jossa ne ovat vapaasti tutkittavissa.

Minna Sannikka

tutkija, Työväen Arkisto

---

Pete Pesonen ja Minna Sannikka (toim.) 2018: Aseettomat kädet — Muistoja aseistakieltäytymisestä. Suomen työväen henkinen perinne 9. Helsinki: Työväen Arkisto.

Keruuaineisto: Työväen muistitietotoimikunta (TMT), Työväen Arkisto (TA): TMT 449: 12540–12542, 12544–12562, 12564–12579; TMT 450: 12580–12589, 12592–12609.

Aseistakieltäytymisestä työväenliike.fi-sivustolla: http://www.tyovaenliike.fi/tyovaenliikkeen-vaiheita/alasivu-8/ajattele-ennen-kuin-otat-asennon-totaalikieltaytyjat/

Osuuskunta Tradeka (https://www.tradeka.fi/osuuskunta-tradeka) täytti joulukuussa 2017 sata vuotta, minkä kunniaksi järjestettiin muistitietokeräys aiheella E-liikkeen matkassa. Avoimen keräyksen tarkoituksena oli tallettaa muistoja edistymielisestä osuustoiminnasta eri vuosikymmeniltä, niin jäsenten, työntekijöiden kuin asiakkaiden näkökulmasta.

Vastauksia kolme kuukautta kestäneeseen keräykseen kertyi 102 kappaletta. Kirjallisten vastauksien lisäksi lahjoitettiin esimerkiksi valokuvia ja lehtileikkeitä. Työväen Muistitietotoimikunta toimittaa muistietokeräyksen vastauksista antologian, joka julkaistaan vuoden 2018 aikana.

Yksi keräykseen osallistuneista oli Heikki Lehtimäki. Pitkän työuransa aikana hän toimi muun muassa Osuusliike Kehän toimitusjohtajana vuosina 1968-1981. Tuolloin Eurassa sijaitsevalle Kauttuan kylälle rakennettiin uudenaikainen E-halli myymälä. Valokuvauksesta kiinnostunut Lehtimäki kuvasi uuden kaupan tapahtumia kahdeksan millin kaitafilmille, jonka hän luovutti Työväen Arkistoon muistitietokeräyksen yhteydessä.

Kuva Työväenmuseo Werstas

E-hallien ja E-markettien synty liittyi yhteiskunnalliseen muutokseen maatalousvaltaisesta maasta teollistuneeksi palveluyhteiskunnaksi. Kaupan alalla muutos näkyi laajojen myymäläverkostojen supistamisella erityisesti maaseutujen syrjäalueilta ja palvelumyymälöistä luopumisella. 1960-luvun loppupuolella vähittäiskaupassa pyrittiin harvempaan myymäläverkostoon, suurempiin myymälöihin ja itsepalveluun.
E-liikkeen keskusjärjestössä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa kehitettiin uusien suuntausten perusteella uusi suurpikamyymälä, joka sai nimekseen E-halli. Sen ideana oli tarjota monipuolinen elintarvikevalikoima lähes kokonaan itsepalveluna. Yksilöllistä palvelua asiakas saattoi vielä saada esimerkiksi liha- herkku- ja konditoriatiskeillä. Maaseutujen E-hallit muistuttivat tyyliltään yleismyymälöitä laajemmilla erikoistuotevalikoimillaan.

 

Kuva Työväenmuseo Werstas

Kauttuan E-hallin avaisia juhlittiin äitienpäiväviikolla vuonna 1969. Myymälä tarjosi asiakkailleen elintarvikkeiden lisäksi taloustavaraa, tekstiilejä, jalkineita, sekä kemikaali- ja rautaosaston. Lisäksi samaisessa rakennuksessa toimi Säästökassa, baari-kahvila ja posti.

Yleisesti E-hallien myymälätyyppi omaksuttiin asiakkaiden keskuudessa hitaasti. Vuonna 1975 E-halleja oli Suomessa 75 kappaletta ja niiden osuus vähittäismyynnistä oli noin 7 prosenttia. Kauttuan E-halli oli Heikki Lehtimäen mukaan – menestys tuloksen teossa ‒ ja jo kahden vuoden kuluttua avaamisesta siihen rakennettiin laajennus.

Lehtimäen kaitafilmille on tallentunut Kauttuan E-hallin eri vaiheita, alkaen sen rakennustöistä. Kaupan avausta valmisteltiin talkoovoimin ja avajaisjuhlallisuuksia säesti viulunsoitolla Euralainen pelimanni Kustaa Järvinen. Filmillä nähdään ensimmäisen asiakkaan kukittaminen. Tästä nimityksestä jopa kilpailtiin, sillä ensimmäinen asiakas pääsi lehtien palstoille ja hänen ajateltiin tuovan onnea uudelle myymälälle. Juhlallisuudet jatkuivat yksivuotissyntymäpäivillä, joita vietettiin kakkukahvien voimalla. Kaupan arkea on nähtävissä lihanleikkaajien työskentelyn ja joulumyynnin taltionneissa.

 

 

 

Anna Piispanen

Projektityöntekijä

Työväen Arkisto

 

Lähteet:

Jorma Kallenautio: Eka Suomessa

Osuuskunta Tradeka: Liikkeessä sata vuotta

Heikki Lehtimäki

Jorma Hakala: Muutosten mukana

Teollinen vallankumous on usein esitetty koneenrakentajien sankaritarinana. Historioitsija Sven Beckert laajentaa näkökulmaa puhumalla sotakapitalismista ja puuvillasta.

Luin Sven Beckertin vuonna 2014 valmistuneen Empire of Cotton -teoksen, joka päätyi myös Pulitzer-ehdokkaaksi vuotta myöhemmin. Vaikka tekstiiliteollisuudesta ja puuvillaplantaaseista on kirjoitettu lukemattomia tutkimuksia, onnistuu Harvardin yliopiston historianprofessori Beckert kuvaamaan koskettavasti kansainvälisen kapitalismin kehitystä yhden raaka-aineen näkökulmasta. Tarina valkoisesta kullasta on kaukana kauniista.

Pukeudumme nykyään lähes yksinomaan puuvillaan, mutta kolmesataa vuotta sitten tilanne oli vielä toinen. Puuvilla on toki vanha viljelykasvi, jonka juuret ulottuvat vuosituhansien taakse. Sitä kehrättiin ja kudottiin niin Indus-joen varsilla, Kiinassa, Timbuktussa kuin Arizonassakin. Eurooppalaisille puuvillakankaat olivat kuitenkin eksoottista tuontitavaraa. Konkistadorit ihastelivat inkojen ja atsteekkien kankaita 1500-luvulla ja vasta tuolloin Italiaan alkoi kehittyä alkeellista puuvillateollisuutta ottomaaneilta laivatun puuvillan ympärille.

 

Miksi puuvilla valloitti Euroopan ja synnytti suurteollisuuden? Perinteisesti tekstiiliteollisuuden historiassa on korostettu keksijöiden ja teknologian ihmeitä tekevää roolia. Sven Beckert ei kuitenkaan selitä puuvillan voittokulkua teknisten vaan yhteiskunnallisten muutosten kautta. Hän katsoo tehdassalien rinnalla ennen muuta muutoksia maaseudulla. Teollinen vallankumous edellytti vallankumousta puuvillan viljelyssä.

Vaikka puuvillaa viljeltiin monella mantereella, sitä kasvatettiin ensisijaisesti omaan käyttöön. Maanviljelijät tekivät siitä vaatteensa ja ylijäämä voitiin myydäkin, mutta kauppapaikoille kulki juhtien selässä vain pieni osa maailman puuvillatuotannosta. Beckertin mukaan kaiken muutti eurooppalainen sotakapitalismi: hallitsijat, sotilaat, kapitalistit pääomineen, oikeusjärjestelmät, lainat, laivat ja löytöretket. Uuden kapitalistisen talousjärjestelmän kovaa ydintä olivat orjuus, kolonialismi ja pakkotyö.

Eurooppalaiset löytöretkeilijät onnistuivat yhdistämään mantereet toisiinsa ja ottivat puuvillakaupan haltuunsa. Ensin intialaisia kankaita laivattiin vanhalle mantereelle, sitten puuvilla löysi tiensä Amerikkaan perustetuille plantaaseille afrikkalaisten orjien kasvatettavaksi. Ja orjatkin ostettiin puuvillakankailla. Uutta maailmanjärjestystä rakensivat kolonialistiset valtiokoneistot, joiden tuella syntyi tuottajat, valmistajat, kauppiaat ja kuluttajat yhdistävä globaali verkosto.

Kun uudella mantereella ryhdyttiin keskittymään puuvillan kasvatukseen, alkoi eurooppalainen puuvillateollisuus kasvaa 1700-luvulla. Intialaisten kankaiden tuonti kiellettiin merkantilistisessa hengessä, ja eurooppalaiset valtiot alkoivat vahvistaa omaa tekstiiliteollisuuttaan. Oppia hankittiin Intiasta ja vuosisadan lopulla koneet mullistivat tuotannon ensin Englannissa, sitten kaikkialla maailmassa.

 

Beckertin kutomassa tarinassa tehtailijat ovat uusi luokka, joka pystyy poimimaan sotakapitalismin hedelmät. Puuvilla viljeltiin orjatyöllä, sitä voitiin kuljettaa tuhansia kilometrejä, ja koneiden ansiosta työn tuottavuus oli moninkertainen verrattuna puuvillapeltonsa laidalla kutoviin käsityöläisiin. Tuotantomäärät räjähtivät ja samalla kasvoi puuvillan kysyntä: tarvittiin lisää maata ja lisää käsiä puuvillapelloille. Yhdysvalloissa orjat kyntivät yhä uusia plantaaseja intiaaneilta ryöstetyille maille, jotta puuvillaa riittäisi Lancashiren uusiin kehruukoneisiin.

Puuvilla tarkoitti sortoa ja väkivaltaa. Orjuus piti puuvillan kasvatuksessa tuotantokustannukset alhaisina ja teollisuudessa käytettiin lapsityövoimaa. Puuvillakankaiden markkinat olivat jo 1800-luvun alussa kansainvälisiä ja hintakilpailu ankaraa. Kun hinnat laskivat Liverpoolissa, ruoskat painuivat alas Georgian puuvillapelloilla. Beckert kuvaa, miten orjuus väistyi: Haiti vapautui jo 1791, kun aikansa suurimmalla puuvillasaarella orjat onnistuivat nousemaan kapinaan ja kaatoivat ranskalaiset siirtomaaisäntänsä. Myös Yhdysvaltain sisällissodassa puuvilla oli avainasemassa.

Britannian valta-asema puuvillamahtina ei ollut ikuinen. Napoleonin sotien jälkeen monet Euroopan maat suojasivat markkinoitaan englantilaisilta tuontikankailta: esimerkiksi Venäjä otti suojatullit käyttöön vuonna 1820. Ei ole sattumaa, että juuri samana vuonna muuan James Finlayson perusti tehtaan Tampereelle ja kokeili valmistaa puuvillateollisuuden tarvitsemia koneita Venäjän markkinoille. Finlaysonin tehdaskin oli yksi osa puuvillan keisarikuntaa.

 

Puuvillakapitalismi sopeutui uusiin tilanteisiin. Etelävaltojen valta-asema viljelyssä päättyi sisällissotaan, kun Egyptissä luotiin pakkotyöjärjestelmiä, jotka pitivät hinnat edullisina. Syntyi myös erilaisia vuokraviljelyyn ja velkavankeuteen perustuvia järjestelmiä, joiden myötä puuvillan kasvattajat näkivät nälkää. Kiina ja Neuvostoliitto tulivat puuvillan suurmaiksi kovilla kommunistisilla menetelmillään. Myös teollisuudessa hinta pyhitti keinot: esimerkiksi 1900-luvun alun Japanissa puuvillatehtaat kävivät kellon ympäri, kahdessa 12 tunnin vuorossa. Työntekijät olivat nuoria naisia, jotka eivät saaneet poistua tehtaan asuntolasta. Työsuhteet päättyivät useimmiten karkaamiseen.

Puuvillan keisarikunta muuttui sotakapitalismin ja pääomavirtojen mukana. Onneksi työntekijöiden vastarintakin alkoi muuttaa maailmaa. Lakkoliikkeet nostivat palkkaa, lyhensivät työpäiviä ja paransivat työturvallisuutta samaan aikaan, kun etelän maissa puuvillateollisuus kasvoi kasvamistaan. Teknologinen etumatka kapeni ja tehtaat alkoivat sulkea oviaan. Peli oli jo menetetty vuonna 1958, kun vapaakauppaa perinteisesti kannattanut Manchesterin kauppakamari alkoi vaatia suojatulleja Englannin puuvillateollisuuden pelastamiseksi.

Vaikka maailmanlaajuisesti puuvillakankaiden valmistus on palannut viime vuosikymmeninä lähtömaihinsa Aasiassa, Afrikassa ja Väli-Amerikassa, ei riisto ole kadonnut. Tällä hetkellä puuvillan nokkimisjärjestyksessä tahdin määräävät länsimaiset kauppaketjut, jotka pystyvät painamaan teollisuuden, kasvattajien ja kuljettajien ansiotason minimiin. Länsimaiset kuluttajat keräävät vaaterekillä hyödyt, kun puuvillan kasvattaja, tekstiilitehtaan työntekijä ja ompelijat tienaavat parin euron päiväpalkkoja. Tästäkin huolimatta Beckert jaksaa toivoa: puuvillan keisarikunnassa sorretut ovat ennenkin onnistuneet kamppailemaan itsensä vapaiksi.

 

 

Kalle Kallio
museonjohtaja
Työväenmuseo Werstas

Sven Beckert, Empire of Cotton. A New History of Global Capitalism. Penguin Books 2015. 615 sivua.