Urbaanit tutkimusmatkailijat menevät sinne minne harva meistä arjessa tulee lähteneeksi. Villiintyneet joutomaat ja teollisuushistorian rauniot ovat näiden uuden ajan Marco Polojen maaperää.

Tampereella ehdottomasti seikkailun arvoinen tutkimuskohde löytyy mistäpä muualtakaan kuin Pispalasta! Punaisen perinteen paikat kun ovat nykyisin täynnä modernia katutaidetta, kiehtovia raunioita ja menneeseen maailmaan pysähtyneitä piilopaikkoja.

Kurkistuksen arvoinen kohde on esimerkiksi Pispala Fame –graffitikeskittymä kattohuopatehtaan ja tulitikkutehtaan ympäristössä. Alueelle on maalattu jo parikymmentä vuotta: kuvia ei ole koskaan putsattu pois, mutta uutta maalataan jatkuvasti päälle. Paikka onkin harvinainen koko Euroopan mittakaavassa ja sitä voidaan pitää jopa autenttisena graffitimuseona.

Kiintoisa nähtävyys itsessään on myös Osuustukkukaupan eli OTK:n tulitikkutehdas Rantatiellä. Tehtaan toiminta loppui 1970-luvulla, jolloin tikkujen valmistus siirtyi Tampereelta Vaajakoskelle. Tämän jälkeen tehtaassa on muun muassa käyty kuorma-autokauppaa. Nykyisellään tikkutehtaalla järjestetään nykyään monenmoisia upeita vaihtoehtotapahtumia. Alueella sijaitsee myös rouhea skeittiparkki, jonka ovat rakentaneet talkoin lajin harrastajat.

Rantatie vitosessa voi puolestaan ihmetellä valtakunnallisestikin ainutlaatuista ”Luikun” eli luujauhotehtaan nelikulmaista savupiippua. Luujauhoa tarvittiin muuten aikoinaan puuteollisuudessa ja tehtaalla valmistettiin myös luuliimaa! Viereisen Enqvistin kääre- ja kirjepapereita valmistaneen tehtaan piippu on niin ikään edelleen pystyssä, veikeän mallinen sekin.

Rantatien päästä löytyy yksi teollisen Tampereen neljästä suuresta paperitehtaasta eli Näsijärven pahvitehdas. Tuo massiivinen laitos työllisti parhaimmillaan parisataa henkeä ja valmisti esimerkiksi rautateiden matkalippuja ja matkalaukkuja. Tehdas lopetti toimintansa 1980-luvulla, ja nykyään punatiilirakennuksessa on yrittäjien ja taiteilijoiden työtiloja.

Rautatien ja kehätien välinen Santalahti, sen pienet polut, tehtaiden raadot ja autiotalot sekä koko ympäristön villiintynyt tienoo kertovat urbaanietsijälle tarinaa tamperelaisen teollisuuden synnystä ja rappeutumisesta. Santalahti on ollut kaupungin kuollut kulma, mutta tuskin on sitä kauaa, sillä tulevaisuudessa alueelle kaavaillaan runsaasti uusia asuntoja. Seikkailun aika on siis nyt!

Karoliina Suoniemi
museolehtori
Ammattiin opiskelevien Mestariduunari-toiminta

Missä tämän päivän vaatteet tehdään? Vastausta ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen etsiä museosta. Juuri sinne koululaiset ovat tänä syksynä kuitenkin suunnanneet vastausten perässä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Anne Lahtinen
museolehtori
Mistä mun T-paita tulee? -globalisaatiokasvatushanke

Viimeisen puoli vuotta olen viettänyt vaihtuvassa miesseurassa. Helteiset kesäpäivät kuluivat Leninin kasvoihin uppoutuneena ja viime viikkoina olen päässyt tutustumaan karismaattiseen herraan nimeltään Fritz Hirn.

Toinen historia -hankkeessa projektitutkijana toimiessani olen luetteloinut ja digitoinut monenlaista aineistoa. Kesällä ahersin muun muassa Lenin-museon rintamerkki- ja julistekokoelmien parissa ja selvittelin vanhojen lahjoituserien esineistöä. Syksyn sateiden saavuttua siirryin Kuurojen museon vanhimpien valokuvien seuraan. Yksi Kuurojen museon valokuvakokoelman aarteista on Suomen ensimmäistä viittomakielen kuvasanakirjaa varten kuvattu valokuvasarja 1900-luvun alusta.

1800-luvun lopulla viittomakielen puolestapuhujien keskuudessa huolestuttiin kielen tilasta, sillä kuurojen opetuksessa oli siirrytty puheella opettamiseen. Syntyi ajatus yhteispohjoismaisen viittomakielen luomisesta ja asiaa ajoi innokkaasti Kuurojen Liiton ensimmäinen puheenjohtaja Julius Hirn. Vuonna 1907 Kööpenhaminassa pidetyssä ensimmäisessä pohjoismaisessa kuurojen kokouksessa päätettiin Julius Hirnin aloitteesta perustaa toimikunta, joka pohtisi yhteispohjoismaisen viittomakielen kehittämistä. Kokoukseen osallistuneiden maiden tehtäväksi annettiin kerätä valokuvakokoelmia maansa viittomista.

Suomessa viittomia keräsi Hirnien perhe. Kuvissa viittoi Juliuksen isä Fritz Hirn ja valokuvaajana toimi Juliuksen äiti Maria Hirn. Hirnit ryhtyivät toimittamaan valokuvista viittomakielen sanakirjaa ja heidän tavoitteenaan oli julkaista tuhannen viittoman kokoelma. Kuurojen liitto painatti vuosina 1910-1916 kuvista kolme osaisen sanakirjan, joissa oli yhteensä 344 viittomaa. Tuhannen viittoman tavoite ei koskaan toteutunut, sillä sekä Fritz että Julius Hirn kuolivat ennen kuin työ saatiin päätökseen.

Olen digitoinut ja luetteloinut nuo julkaistut 344 valokuvaa sekä reilu sata julkaisematta jäänyttä kuvaa. Työ oli erittäin mielenkiintoista. Vaikka kieltä taitamattomalle kuvat itsessään eivät auenneet, sanakirjan avulla viittomiin pääsi hieman sisään. Työn edetessä ymmärsin millainen urakka sanakirjan kokoaminen onkaan ollut. Valokuviin on liitetty ylimääräisiä käsiä toisista kuvista sekä piirretty erilaisia viittoman liikettä kuvaavia merkkejä. Kaikki tämä on ollut hyvin pikkutarkkaa käsityötä. Hirnit edistivät monin tavoin kuurojen asiaa ja sanakirjan toteuttaminen oli yksi osa heidän elämäntyötään. On upeaa saada nämä kuvat nyt digitoinnin myötä kaikkien saataville.

www.arjenhistoria.fi -tietokannassa on yli 100 000 valokuvaa ja Suomen ensimmäisen viittomakielen sanakirjan kuvat löytyvät palvelusta esimerkiksi hakusanalla Hirn. Lisää kuurojen historiasta ja Hirneistä voit lukea Kuurojen museon verkkomuseossa osoitteessa www.kuurojenmuseo.fi.

Emilia Lemmetyinen
Projektitutkija, Toinen historia -hanke

Mitä ihmettä? Tutkija hieraisee silmiään ja katsoo Tampereen Työväenyhdistyksen toimintakertomusta uudestaan. Punaisen Tampereen työläisillä oma laivasto?

Työväenyhdistyksen omistamat kolme sisävesilaivaa olivat tosiaankin seilanneet 1920 – 30-luvulla Tampereen Pyhäjärven selällä ja kuljettaneet työväkeä luonnonkauniiseen Viikinsaareen. Saaressa toimi yhdistyksen vuokraama ravintola ja siitä muodostui suosittu vierailukohde tehdaskaupungin työläisille. Toiminta jatkui myös sodan jälkeen, mutta aalloilla seilasi enää vain yksi höyrylaiva. Lopullisesti laiva siirtyi telakalle 60-luvulla.

Yhdistyksen toiminnan monipuolisuus yllättää: oman ”laivaston” lisäksi työväenyhdistyksellä oli toki myös oma talo. Kivestä rakennettu työväen linnake seisoi ja seisoo tänäänkin Hämeenpuiston laidalla naapurinaan Tampereen Työväenteatteri. Talossa toimi parhaimmillaan kolme ravintolaa, kaupunginkirjaston lukusali, parturi ja vieläpä kioskikin. Järjestöjen toimistohuoneissa aherrettiin liikkeen hyväksi, usein aamu- ja iltavuorossa. Kokoushuoneissa suunniteltiin vastaiskuja kommunistien toiminnalle.

1940-luvun lopulla tanssi-innostus kävi kuumana. Sotavuosina tanssin pyörteisiin oltiin voitu heittäytyä vain salassa, mutta nyt kaikki padot voitiin purkaa. Iltamia pidettiin joka ilta ja lattiat kuluivat. Remonteille oli tarvetta ja tutkijaa hämmästyttää jälleen kerran yksi asia. Miksi työväentalon ravintolan ja kokoushuoneiden seiniä täytyy maalata lähes vuosittain?

Työväenyhdistyksen johtokunnassa tuhkakupeista käyty keskustelu johdattaakin tutkijan oikeille jäljille. Työväentalon kokoushuoneiden siisteyttä valitellaan ja mainitaan, että tupakantumppeja on liikaa lattialla. Sodan jälkeen tupakointikulttuurihan oli kokonaan toisenlainen kuin 2000-luvun Suomessa. Paperossi sai palaa rauhassa julkisissa tiloissa, mikä luonnollisesti näkyi myös lattioissa ja seinissä. Syy ja seuraussuhde on selvitetty!

Tätä historiantutkimus voi olla parhaimmillaan. Pöytäkirjojen merkinnöistä avautuu elämän kirjo. Pienet tarinat alkavat vähitellen hahmottua suuremman palapelin osiksi. Tätä palapeliä on ryhdytty kokoamaan Työväenmuseo Werstaalla Tampereen Työväenyhdistyksen historiasta. Kyse on museon historiapalveluista, joilla autetaan järjestöjä kokoamaan omaa historiaansa. Muutoksien ja murroksien keskellä oman porukan historia on tärkeää saada talteen, laadukkaasti!

Tilaushistorioiden tarinaa seurataan jatkossakin tässä blogissa…

Keijo Rantanen,
projektitutkija
Tampereen työväenyhdistyksen historian kirjoitus