Työväenmuseo Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio oli tutkimusvapaalla syyskuusta 2018 marraskuulle 2019. Radanrakentajia tutkiessa löytyikin yllättävä aarre.
Jäin reilu vuosi sitten tutkimusvapaalle ja ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani suomalaisista rautatienrakentajista. Tutkimus alkaa vuodesta 1857, jolloin ratatyöt alkoivat Hämeenlinnan ja Helsingin välillä, ja seuraan rakentajien taivalta aina talvisotaan saakka. Näin pitkään aikarajaukseen mahtuu valtavasti kaikenlaisia tapahtumia ja huikea määrä mielenkiintoista lähdeaineistoa.
Yksi tutkimuksen polttopisteistä osuu Savon radan työmaalle 1880-luvun jälkipuoliskolle, jolloin radanrakentajien heikot olosuhteet ja pienet palkat nousivat ensimmäistä kertaa julkisen keskustelun aiheeksi. Kenties huomattavin keskustelija oli kuopiolainen kirjailija Minna Canth, jonka syntymästä tuli keväällä kuluneeksi tasan 175 vuotta. Hän käsitteli rakentajia kahdessa tunnetussa teoksessaan.
Joulun alla 1886 Canthilta ilmestyi novelli Köyhää kansaa, joka kertoo Holpaisen perheestä. Tarinan muutamaan päivään tiivistyy elämisen kurjuus Kuopion köyhälistökortteleissa. Isä tienaa ratatöissä vaivaiset 80 penniä päivässä, joten ruokaa pitää kerjätä tai varastaa. Kun perheen pienin kuolee, äiti tulee hulluksi ja viedään novellin päätteeksi mitä kurjimpaan köyhäintaloon.
Marraskuussa 1888 tapahtui suomalaisen teatterihistorian suurin skandaali, kun Kovan onnen lapsia esitettiin ensimmäisen kerran. Tämä näytelmä kertoo radanrakentajista, jotka ryhtyvät ratatöiden lopettamisen takia kapinaan. Asetelma pohjautui Savon radan laajoihin irtisanomisiin syksyllä 1887 ja rajuinta teoksessa oli työmiesten vallankumouksellisuus. Tarinan kiivas kapinallinen, Topra-Heikki, pahoinpitelee insinöörin, pakenee poliiseja metsään ja johtaa rosvokoplaa. Hän julistaa käyvänsä sotaa rikkaita vastaan ja jää kiinni ammuttuaan ilmiantajaksi ryhtyneen toverinsa. Suomalaisen teatterin johtokunta kielsi esityksen heti ensi-illan jälkeen.
Savon radan tapahtumiin perehtyessäni oletin Minna Canthin seurailleen niitä enimmäkseen sivusta ja poimineen aiheensa lähinnä sanomalehdistä. Kumpikaan realismiksi määritelty teoshan ei ole kovinkaan totuudenmukainen: esimerkiksi palkat olivat tosiasiassa korkeammat eivätkä juonet tunnu nykylukijasta kovinkaan uskottavilta. Väritän kuitenkin työtäni kaunokirjallisuudella ja siihen Canthin teokset sopivat aivan mainiosti.
Kuopiossa radanrakentaminen aloitettiin hätäaputöinä keväällä 1886. Ensimmäiset töihin päässeet raivasivat linjaa ja tekivät valmistavia töitä, joissa todella tienasi alle markan päivässä. Se oli vähän. Kuopiossa alkoi tapahtua: lehdissä ilmestyi vetoomuksia, Kuopion työväenyhdistys perustettiin ja palkankorotuksia anottiin. Ensimmäistä kertaa radanrakentajat heräsivät.
Kirjeessään ystävälleen Lucina Hagmanille Canth kertoo auttaneensa työmiehiä kirjoittamalla – tutkimusta tehdessä huomasin, ettei hän tarkoittanut vain kaunokirjallisuutta. Tyylistä päätellen Kanttilan lankakauppias taisi kirjoittaa työmiesten riipaisevia anomuksiakin. Hän tunsi myös työnjohtajia: Kuopiossa konttoriaan piti rautatieinsinööri Ossian Bergbom, Suomalaista teatteria johtavien Kaarlo ja Emilie Bergbomin pikkuveli. Canthin kauppaliikkeelle Savon radan rakennusaika tiesi vahvaa kasvua ja kauppiaana hän kantoi tietysti huolta työväestön ostovoimasta. Hänellä oli ratatöihin enemmän kytköksiä kuin ensi alkuun ajattelinkaan.
Luin Minna Maijalan kirjoittamasta Canthin elämäkerrasta, miten Canth työsti noina vuosina myös näytelmää, jonka päähenkilöinä oli kaksi insinööriä. Tätä käsikirjoitusta ei ole kuitenkaan säilynyt, mutta kirjoitusprosessi johti lopulta Kovan onnen lasten valmistumiseen. Kuinka ollakaan, minulla oli laajassa aineistossani lyhyt, kokkolalaisessa sanomalehdessä nimettömänä julkaistu ilveily. Siinä oli jotain outoa, mutta kuvittelin sen liittyvän Oulun radan rakentamiseen. Kun Canthin aktiivisuuden laajuus radanrakentajien asioissa alkoi hahmottua, oivalsin löytäneeni tuon kadonneen näytelmän.
Insinöörin konttoorissa on hassutteleva, yksinäytöksinen ilveily, jonka julkaisi Kokkolan Lehti kahdessa osassa 10. ja 24. tammikuuta 1887. Ilveilyssä insinöörit Kiukkuliin ja Möyrenius juopottelevat krapulaisina toimistossaan, kohtelevat työmiehiä törkeästi ja ovat tietysti itse aiheuttaneet pahoja rakennusvirheitä. Tarinan lopussa he joutuvat palkkaamaan rehdit savolaisjätkät korjaamaan kehnot siltamuurinsa.
Ilveily ammentaa samasta asetelmasta kuin Kovan onnen lapsia, tosin komedian eikä tragedian keinoin. Molemmissa keskeisenä tapahtumapaikkana on insinöörin konttori, teemana työntekijöiden irtisanomiset ja vahva viesti raittiuden puolesta. Ilveilyn kirjoittaja tunsi ratatöitä varsin hyvin ja hän on selvästi kokenut näytelmäkirjailija. Canthin tyylin voi tunnistaa. Hän oli julkaissut tekstejään myös nimettömänä ja erilaisilla salanimillä. Sijoittamalla ilveilyn Pohjanmaalle ja julkaisemalla sen siellä hän etäännytti tarinasta sekä itsensä että tuntemansa oikeat insinöörit.
Oletan, että Canth oli yrittänyt kehitellä insinööreistä kertovaa pitkää näytelmää, mutta asetelmasta ei irronnut tämän enempää. Niinpä hän antoi ilveilyn Kokkolan Lehdelle, joka oli aatteellisesti häntä lähellä ja julkaisi sen anonyymisti. Lehden päätoimittaja Niilo Spolander oli radikaali suomalaisuusmies ja lehdessä ilmestyi samoihin aikoihin Minna Canthista ja hänen kiistanalaisesta ajattelustaan useita ihailevia kirjoituksia. Kokkolassa asui myös kirjailijan lanko, Frans August Canth, joka Spolanderin tapaan työskenteli koululaitoksessa.
Kirjeenvaihtoa Kokkolaan ei ole kuitenkaan säilynyt, joten Insinöörin konttoorissa -ilveilyä ei ole aiemmin löydetty. Nyt se onnistui 2000-luvulla edenneen sanomalehtien digitoinnin ansiosta. Tekemäni lukemattomat aineistohaut sattuivat huomaamaan ilveilyssä käytetyn rautatiesanaston ja palaset yhdistyivät vasta myöhemmin. Tulen väitöskirjassani käsittelemään aihetta perusteellisemmin, mutta blogissa voin tarjoilla saman tien kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi koko kadonneen näytelmän. Juopot insinöörit Kiukkuliin ja Möyrenius sopivat mainiosti osaksi Canthin luomaa henkilögalleriaa Kauppa-Lopon, Topra-Heikin tai Homsantuun rinnalle.
Kovan onnen lapsia esitettiin seuraavan kerran vuonna 1892, jolloin se ei enää herättänyt julkista pahennusta. Siitä tuli ajan mittaan klassikko ja suomalaisen teatterihistorian toteemi. Huomattavasti hauskempi Insinöörin konttoorissa sen sijaan unohtui täysin: se esitettiin kukaties vain kerran, helsinkiläisen raittiusseura Tähden iltamissa kolme viikkoa teatteriskandaalin jälkeen. Toivottavasti joku ryhmä innostuisi tästä teoksesta uudestaan ja toisi Minna Canthin kadonneen ilveilyn jälleen näyttämölle!
Kalle Kallio
museonjohtaja
Työväenmuseo Werstas
Kirjoittaja oli tutkimusvapaalla 1.9.2018–30.11.2019 välisen ajan ja palaa tutkimuksen pariin jälleen 1.5.2020 Jalmari Finnen Säätiön myöntämän apurahan turvin. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta kalle.kallio(ät)tyovaenmuseo.fi tai puhelimitse p. 040 716 7520.
Kirjallisuutta
Canth, Minna, Köyhää kansaa. Kuvaus työväen elämästä. G. W. Edlund. Helsinki 1886.
Canth, Minna, Kovan onnen lapsia. Näytelmä kolmessa näytöksessä. G. W. Edlund. Helsinki 1888.
Canth, Minna, Minna Canthin kirjeet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 313. SKS. Helsinki 1973.
Maijala, Minna, Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 2016.
Nummela, Ilkka, Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 975. SKS. Helsinki 2004.
Tiirakari, Leeni, Taistelevat lukumallit. Minna Canthin teosten vastaanotto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 658. SKS. Helsinki 1997.
Vastaa