Teollinen vallankumous on usein esitetty koneenrakentajien sankaritarinana. Historioitsija Sven Beckert laajentaa näkökulmaa puhumalla sotakapitalismista ja puuvillasta.
Luin Sven Beckertin vuonna 2014 valmistuneen Empire of Cotton -teoksen, joka päätyi myös Pulitzer-ehdokkaaksi vuotta myöhemmin. Vaikka tekstiiliteollisuudesta ja puuvillaplantaaseista on kirjoitettu lukemattomia tutkimuksia, onnistuu Harvardin yliopiston historianprofessori Beckert kuvaamaan koskettavasti kansainvälisen kapitalismin kehitystä yhden raaka-aineen näkökulmasta. Tarina valkoisesta kullasta on kaukana kauniista.
Pukeudumme nykyään lähes yksinomaan puuvillaan, mutta kolmesataa vuotta sitten tilanne oli vielä toinen. Puuvilla on toki vanha viljelykasvi, jonka juuret ulottuvat vuosituhansien taakse. Sitä kehrättiin ja kudottiin niin Indus-joen varsilla, Kiinassa, Timbuktussa kuin Arizonassakin. Eurooppalaisille puuvillakankaat olivat kuitenkin eksoottista tuontitavaraa. Konkistadorit ihastelivat inkojen ja atsteekkien kankaita 1500-luvulla ja vasta tuolloin Italiaan alkoi kehittyä alkeellista puuvillateollisuutta ottomaaneilta laivatun puuvillan ympärille.
Miksi puuvilla valloitti Euroopan ja synnytti suurteollisuuden? Perinteisesti tekstiiliteollisuuden historiassa on korostettu keksijöiden ja teknologian ihmeitä tekevää roolia. Sven Beckert ei kuitenkaan selitä puuvillan voittokulkua teknisten vaan yhteiskunnallisten muutosten kautta. Hän katsoo tehdassalien rinnalla ennen muuta muutoksia maaseudulla. Teollinen vallankumous edellytti vallankumousta puuvillan viljelyssä.
Vaikka puuvillaa viljeltiin monella mantereella, sitä kasvatettiin ensisijaisesti omaan käyttöön. Maanviljelijät tekivät siitä vaatteensa ja ylijäämä voitiin myydäkin, mutta kauppapaikoille kulki juhtien selässä vain pieni osa maailman puuvillatuotannosta. Beckertin mukaan kaiken muutti eurooppalainen sotakapitalismi: hallitsijat, sotilaat, kapitalistit pääomineen, oikeusjärjestelmät, lainat, laivat ja löytöretket. Uuden kapitalistisen talousjärjestelmän kovaa ydintä olivat orjuus, kolonialismi ja pakkotyö.
Eurooppalaiset löytöretkeilijät onnistuivat yhdistämään mantereet toisiinsa ja ottivat puuvillakaupan haltuunsa. Ensin intialaisia kankaita laivattiin vanhalle mantereelle, sitten puuvilla löysi tiensä Amerikkaan perustetuille plantaaseille afrikkalaisten orjien kasvatettavaksi. Ja orjatkin ostettiin puuvillakankailla. Uutta maailmanjärjestystä rakensivat kolonialistiset valtiokoneistot, joiden tuella syntyi tuottajat, valmistajat, kauppiaat ja kuluttajat yhdistävä globaali verkosto.
Kun uudella mantereella ryhdyttiin keskittymään puuvillan kasvatukseen, alkoi eurooppalainen puuvillateollisuus kasvaa 1700-luvulla. Intialaisten kankaiden tuonti kiellettiin merkantilistisessa hengessä, ja eurooppalaiset valtiot alkoivat vahvistaa omaa tekstiiliteollisuuttaan. Oppia hankittiin Intiasta ja vuosisadan lopulla koneet mullistivat tuotannon ensin Englannissa, sitten kaikkialla maailmassa.
Beckertin kutomassa tarinassa tehtailijat ovat uusi luokka, joka pystyy poimimaan sotakapitalismin hedelmät. Puuvilla viljeltiin orjatyöllä, sitä voitiin kuljettaa tuhansia kilometrejä, ja koneiden ansiosta työn tuottavuus oli moninkertainen verrattuna puuvillapeltonsa laidalla kutoviin käsityöläisiin. Tuotantomäärät räjähtivät ja samalla kasvoi puuvillan kysyntä: tarvittiin lisää maata ja lisää käsiä puuvillapelloille. Yhdysvalloissa orjat kyntivät yhä uusia plantaaseja intiaaneilta ryöstetyille maille, jotta puuvillaa riittäisi Lancashiren uusiin kehruukoneisiin.
Puuvilla tarkoitti sortoa ja väkivaltaa. Orjuus piti puuvillan kasvatuksessa tuotantokustannukset alhaisina ja teollisuudessa käytettiin lapsityövoimaa. Puuvillakankaiden markkinat olivat jo 1800-luvun alussa kansainvälisiä ja hintakilpailu ankaraa. Kun hinnat laskivat Liverpoolissa, ruoskat painuivat alas Georgian puuvillapelloilla. Beckert kuvaa, miten orjuus väistyi: Haiti vapautui jo 1791, kun aikansa suurimmalla puuvillasaarella orjat onnistuivat nousemaan kapinaan ja kaatoivat ranskalaiset siirtomaaisäntänsä. Myös Yhdysvaltain sisällissodassa puuvilla oli avainasemassa.
Britannian valta-asema puuvillamahtina ei ollut ikuinen. Napoleonin sotien jälkeen monet Euroopan maat suojasivat markkinoitaan englantilaisilta tuontikankailta: esimerkiksi Venäjä otti suojatullit käyttöön vuonna 1820. Ei ole sattumaa, että juuri samana vuonna muuan James Finlayson perusti tehtaan Tampereelle ja kokeili valmistaa puuvillateollisuuden tarvitsemia koneita Venäjän markkinoille. Finlaysonin tehdaskin oli yksi osa puuvillan keisarikuntaa.
Puuvillakapitalismi sopeutui uusiin tilanteisiin. Etelävaltojen valta-asema viljelyssä päättyi sisällissotaan, kun Egyptissä luotiin pakkotyöjärjestelmiä, jotka pitivät hinnat edullisina. Syntyi myös erilaisia vuokraviljelyyn ja velkavankeuteen perustuvia järjestelmiä, joiden myötä puuvillan kasvattajat näkivät nälkää. Kiina ja Neuvostoliitto tulivat puuvillan suurmaiksi kovilla kommunistisilla menetelmillään. Myös teollisuudessa hinta pyhitti keinot: esimerkiksi 1900-luvun alun Japanissa puuvillatehtaat kävivät kellon ympäri, kahdessa 12 tunnin vuorossa. Työntekijät olivat nuoria naisia, jotka eivät saaneet poistua tehtaan asuntolasta. Työsuhteet päättyivät useimmiten karkaamiseen.
Puuvillan keisarikunta muuttui sotakapitalismin ja pääomavirtojen mukana. Onneksi työntekijöiden vastarintakin alkoi muuttaa maailmaa. Lakkoliikkeet nostivat palkkaa, lyhensivät työpäiviä ja paransivat työturvallisuutta samaan aikaan, kun etelän maissa puuvillateollisuus kasvoi kasvamistaan. Teknologinen etumatka kapeni ja tehtaat alkoivat sulkea oviaan. Peli oli jo menetetty vuonna 1958, kun vapaakauppaa perinteisesti kannattanut Manchesterin kauppakamari alkoi vaatia suojatulleja Englannin puuvillateollisuuden pelastamiseksi.
Vaikka maailmanlaajuisesti puuvillakankaiden valmistus on palannut viime vuosikymmeninä lähtömaihinsa Aasiassa, Afrikassa ja Väli-Amerikassa, ei riisto ole kadonnut. Tällä hetkellä puuvillan nokkimisjärjestyksessä tahdin määräävät länsimaiset kauppaketjut, jotka pystyvät painamaan teollisuuden, kasvattajien ja kuljettajien ansiotason minimiin. Länsimaiset kuluttajat keräävät vaaterekillä hyödyt, kun puuvillan kasvattaja, tekstiilitehtaan työntekijä ja ompelijat tienaavat parin euron päiväpalkkoja. Tästäkin huolimatta Beckert jaksaa toivoa: puuvillan keisarikunnassa sorretut ovat ennenkin onnistuneet kamppailemaan itsensä vapaiksi.
Kalle Kallio
museonjohtaja
Työväenmuseo Werstas
Sven Beckert, Empire of Cotton. A New History of Global Capitalism. Penguin Books 2015. 615 sivua.
Vastaa