Author: Työväenmuseo Werstas

Raakaa puuvillaa

Teollinen vallankumous on usein esitetty koneenrakentajien sankaritarinana. Historioitsija Sven Beckert laajentaa näkökulmaa puhumalla sotakapitalismista ja puuvillasta.

Empire of Cotton

Luin Sven Beckertin vuonna 2014 valmistuneen Empire of Cotton -teoksen, joka päätyi myös Pulitzer-ehdokkaaksi vuotta myöhemmin. Vaikka tekstiiliteollisuudesta ja puuvillaplantaaseista on kirjoitettu lukemattomia tutkimuksia, onnistuu Harvardin yliopiston historianprofessori Beckert kuvaamaan koskettavasti kansainvälisen kapitalismin kehitystä yhden raaka-aineen näkökulmasta. Tarina valkoisesta kullasta on kaukana kauniista.

Pukeudumme nykyään lähes yksinomaan puuvillaan, mutta kolmesataa vuotta sitten tilanne oli vielä toinen. Puuvilla on toki vanha viljelykasvi, jonka juuret ulottuvat vuosituhansien taakse. Sitä kehrättiin ja kudottiin niin Indus-joen varsilla, Kiinassa, Timbuktussa kuin Arizonassakin. Eurooppalaisille puuvillakankaat olivat kuitenkin eksoottista tuontitavaraa. Konkistadorit ihastelivat inkojen ja atsteekkien kankaita 1500-luvulla ja vasta tuolloin Italiaan alkoi kehittyä alkeellista puuvillateollisuutta ottomaaneilta laivatun puuvillan ympärille.

 

Miksi puuvilla valloitti Euroopan ja synnytti suurteollisuuden? Perinteisesti tekstiiliteollisuuden historiassa on korostettu keksijöiden ja teknologian ihmeitä tekevää roolia. Sven Beckert ei kuitenkaan selitä puuvillan voittokulkua teknisten vaan yhteiskunnallisten muutosten kautta. Hän katsoo tehdassalien rinnalla ennen muuta muutoksia maaseudulla. Teollinen vallankumous edellytti vallankumousta puuvillan viljelyssä.

Vaikka puuvillaa viljeltiin monella mantereella, sitä kasvatettiin ensisijaisesti omaan käyttöön. Maanviljelijät tekivät siitä vaatteensa ja ylijäämä voitiin myydäkin, mutta kauppapaikoille kulki juhtien selässä vain pieni osa maailman puuvillatuotannosta. Beckertin mukaan kaiken muutti eurooppalainen sotakapitalismi: hallitsijat, sotilaat, kapitalistit pääomineen, oikeusjärjestelmät, lainat, laivat ja löytöretket. Uuden kapitalistisen talousjärjestelmän kovaa ydintä olivat orjuus, kolonialismi ja pakkotyö.

Eurooppalaiset löytöretkeilijät onnistuivat yhdistämään mantereet toisiinsa ja ottivat puuvillakaupan haltuunsa. Ensin intialaisia kankaita laivattiin vanhalle mantereelle, sitten puuvilla löysi tiensä Amerikkaan perustetuille plantaaseille afrikkalaisten orjien kasvatettavaksi. Ja orjatkin ostettiin puuvillakankailla. Uutta maailmanjärjestystä rakensivat kolonialistiset valtiokoneistot, joiden tuella syntyi tuottajat, valmistajat, kauppiaat ja kuluttajat yhdistävä globaali verkosto.

Kun uudella mantereella ryhdyttiin keskittymään puuvillan kasvatukseen, alkoi eurooppalainen puuvillateollisuus kasvaa 1700-luvulla. Intialaisten kankaiden tuonti kiellettiin merkantilistisessa hengessä, ja eurooppalaiset valtiot alkoivat vahvistaa omaa tekstiiliteollisuuttaan. Oppia hankittiin Intiasta ja vuosisadan lopulla koneet mullistivat tuotannon ensin Englannissa, sitten kaikkialla maailmassa.

 

Beckertin kutomassa tarinassa tehtailijat ovat uusi luokka, joka pystyy poimimaan sotakapitalismin hedelmät. Puuvilla viljeltiin orjatyöllä, sitä voitiin kuljettaa tuhansia kilometrejä, ja koneiden ansiosta työn tuottavuus oli moninkertainen verrattuna puuvillapeltonsa laidalla kutoviin käsityöläisiin. Tuotantomäärät räjähtivät ja samalla kasvoi puuvillan kysyntä: tarvittiin lisää maata ja lisää käsiä puuvillapelloille. Yhdysvalloissa orjat kyntivät yhä uusia plantaaseja intiaaneilta ryöstetyille maille, jotta puuvillaa riittäisi Lancashiren uusiin kehruukoneisiin.

Puuvilla tarkoitti sortoa ja väkivaltaa. Orjuus piti puuvillan kasvatuksessa tuotantokustannukset alhaisina ja teollisuudessa käytettiin lapsityövoimaa. Puuvillakankaiden markkinat olivat jo 1800-luvun alussa kansainvälisiä ja hintakilpailu ankaraa. Kun hinnat laskivat Liverpoolissa, ruoskat painuivat alas Georgian puuvillapelloilla. Beckert kuvaa, miten orjuus väistyi: Haiti vapautui jo 1791, kun aikansa suurimmalla puuvillasaarella orjat onnistuivat nousemaan kapinaan ja kaatoivat ranskalaiset siirtomaaisäntänsä. Myös Yhdysvaltain sisällissodassa puuvilla oli avainasemassa.

Britannian valta-asema puuvillamahtina ei ollut ikuinen. Napoleonin sotien jälkeen monet Euroopan maat suojasivat markkinoitaan englantilaisilta tuontikankailta: esimerkiksi Venäjä otti suojatullit käyttöön vuonna 1820. Ei ole sattumaa, että juuri samana vuonna muuan James Finlayson perusti tehtaan Tampereelle ja kokeili valmistaa puuvillateollisuuden tarvitsemia koneita Venäjän markkinoille. Finlaysonin tehdaskin oli yksi osa puuvillan keisarikuntaa.

 

Puuvillakapitalismi sopeutui uusiin tilanteisiin. Etelävaltojen valta-asema viljelyssä päättyi sisällissotaan, kun Egyptissä luotiin pakkotyöjärjestelmiä, jotka pitivät hinnat edullisina. Syntyi myös erilaisia vuokraviljelyyn ja velkavankeuteen perustuvia järjestelmiä, joiden myötä puuvillan kasvattajat näkivät nälkää. Kiina ja Neuvostoliitto tulivat puuvillan suurmaiksi kovilla kommunistisilla menetelmillään. Myös teollisuudessa hinta pyhitti keinot: esimerkiksi 1900-luvun alun Japanissa puuvillatehtaat kävivät kellon ympäri, kahdessa 12 tunnin vuorossa. Työntekijät olivat nuoria naisia, jotka eivät saaneet poistua tehtaan asuntolasta. Työsuhteet päättyivät useimmiten karkaamiseen.

Puuvillan keisarikunta muuttui sotakapitalismin ja pääomavirtojen mukana. Onneksi työntekijöiden vastarintakin alkoi muuttaa maailmaa. Lakkoliikkeet nostivat palkkaa, lyhensivät työpäiviä ja paransivat työturvallisuutta samaan aikaan, kun etelän maissa puuvillateollisuus kasvoi kasvamistaan. Teknologinen etumatka kapeni ja tehtaat alkoivat sulkea oviaan. Peli oli jo menetetty vuonna 1958, kun vapaakauppaa perinteisesti kannattanut Manchesterin kauppakamari alkoi vaatia suojatulleja Englannin puuvillateollisuuden pelastamiseksi.

Vaikka maailmanlaajuisesti puuvillakankaiden valmistus on palannut viime vuosikymmeninä lähtömaihinsa Aasiassa, Afrikassa ja Väli-Amerikassa, ei riisto ole kadonnut. Tällä hetkellä puuvillan nokkimisjärjestyksessä tahdin määräävät länsimaiset kauppaketjut, jotka pystyvät painamaan teollisuuden, kasvattajien ja kuljettajien ansiotason minimiin. Länsimaiset kuluttajat keräävät vaaterekillä hyödyt, kun puuvillan kasvattaja, tekstiilitehtaan työntekijä ja ompelijat tienaavat parin euron päiväpalkkoja. Tästäkin huolimatta Beckert jaksaa toivoa: puuvillan keisarikunnassa sorretut ovat ennenkin onnistuneet kamppailemaan itsensä vapaiksi.

 

 

Kalle Kallio
museonjohtaja
Työväenmuseo Werstas

Sven Beckert, Empire of Cotton. A New History of Global Capitalism. Penguin Books 2015. 615 sivua.

Espanjan sisällissota

Työväenmuseo Werstaalla on esillä näyttely Espanjan sisällissodasta (10.3.-14.8.2016). Näyttelyn avasi Demarinaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Tytti Tuppurainen. Hänen avajaispuheensa kytki 80 vuotta sitten käydyn sisällissodan tämän päivän konflikteihin:

”Tällä viikolla Euroopan unionin päättäjät laativat yhdessä Turkin kanssa suunnitelmia, joilla Eurooppa – Turkki mukaan lukien – vastaa pakolaiskriisiin. Kun eurooppalaiset hallitusten johtajat puhuvat kriisistä, he tarkoittavat omien kotimaidensa poliittisia jännitteitä.

Oikeammin sana kriisi kuvaa Euroopan maista vain suurten pakolaismäärien kanssa kamppailevia Kreikkaa ja Turkkia. Eikä se kriisi oikeastaan sielläkään ole. Pakolaiskriisi on pakolaisten kriisi. Se koskettaa niitä tuhansia, jotka värjöttelevät Balkanin talvessa odottaen pääsyä uuteen elämään. Se koskettaa niitä tuhansia, jotka vaarantavat henkensä kumilautoilla Eurooppaa kohti matkatessaan.

Kuinka tähän on tultu? Tähän on tultu, koska emme opi historiasta. Lainaan harvemmin Karl Marxia, mutta nyt kuitenkin: ”Historia toistaa aina itseään, ensin tragediana, sitten farssina.” Nyt elämme tragediaa. Maltan odottaa farssia.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa havahtui sisällissotaan Espanjassa. Espanja oli tuolloin suurelle osalle Eurooppaa eksoottinen maa. Vuosisatojen pysähtyneisyys oli erkaannuttanut sen muusta Euroopasta. Espanjan sisällissodasta tuli kuitenkin eurooppalainen asia. Useista Euroopan maista lähti tuhansia matkaan, osallistuakseen sotaan joko tasavaltalaisten tai Francon joukoissa. Suomalaisia lähtijöitä oli suuri joukko, joista osa jäi sille matkalle.

Nyt seuraamme sisällissotaa Syyriassa. Lukematon määrä eurooppalaisia on lähtenyt matkaan osallistuakseen sotaan, jonkin osapuolen joukoissa. Myös Suomesta on lähdetty. Moni lähtenyt ei palaa.

Läntisten demokratioiden toimettomuus ja osaamattomuus vaikutti siihen, että Espanjan sisällissota kesti, vaati uhreja ja päättyi karmeaan sisäiseen puhdistukseen ja pakolaisaaltoon. Jatkuessaan sota raaistui eikä kestänyt kovinkaan kauan, kun molemmat osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin, muuttuivat sotijoista terroristeiksi. Sodassa ei enää ollut oikeaa ja hyvää osapuolta. Sama on toistunut Syyriassa. Nyt, vuosia jatkuneen sodan on enää vaikea löytää sitä osapuolta, joka taistelisi demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Samanlaiset vieraslegioonat ja samanlaiset Guernicat ovat taas sotauutisissa.

Silmien sulkeminen sotien aiheuttamilta katastrofeilta ei lopeta sotia, eikä vie sotien uhreja pois. Sotien uhrit tulevat lopulta niin lähelle, ettei niiltä voi silmiä sulkea.

Onneksi sota ei tee vain sotarikollisia eikä houkuttele vain seikkailijoita. Ihmisten hätä koskettaa myös niitä, jotka haluavat auttaa. Onneksi on niitä, jotka eivät peittele välinpitämättömyyttään puolueettomuudella.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten Sos.dem. Työläisnaisliitto keräsi 900 000 markkaa avustuksiin Espanjaan. Laskuri kertoo, että se vastaisi noin 350 000 euroa, mutta laskuri ei kerro, että sen ajan tehdastyöläisten palkkatasolla se vastasi noin 70 ihmisen vuosiansioita. Eikä mikään laskutapa anna oikeutta sille, että keräykseen osallistuneet antoivat todella paljon todella vähästä. Keräys vastasi nykyisiä suuria katastrofiavun ponnistuksia – vahvalla poliittisella pohjalla.

Apu annettiin hätää kärsiville. Sillä ei ruokittu sotaa, sillä ruokittiin nälkäisiä lapsia. Sos.dem. Työläisnaisliitto oli sillä puolella sotaa, johon se saattoi samaistua. Se oli hätää kärsivien puolella.

Tänä päivänä pakolaiset tarvitsevat apua. Apua tarvitaan myös ja varsinkin siihen, ettei pakoon tarvitse lähteä. Pelastakaa lapset ry toi meille kansainvälisistä lähteistä saadun tiedon, jonka perusteella ainakin neljännesmiljoona lasta kärsii piiritetyissä kaupungeissa sekä psyykkisistä traumoista että suoranaisesta nälästä. Kaikki humanitaarinen apu on tarpeen. Kaikki poliittinen painostus rauhan puolesta on tarpeen. Konfliktien osapuolet on saatava neuvottelupöytään ja vierastaistelijat kutsuttava kotiin. Niille sotaan lähteneille, jotka palaavat, on oltava tarjolla muutakin kuin turvasäilöjä ja valvontaa, on oltava mahdollisuus löytää tie takaisin rauhan oloihin ja normaalin elämän yhteiskuntaan.

Toivottavasti historian havainnollistaminen taiteen ja kulttuurityön avulla auttaa ymmärtämään historiaa. Toivottavasti historian ymmärtäminen auttaa estämään traagisten virheiden toistamisen. Tai ainakin lieventämään. Tai ainakin oppimaan.”

Työelämää uudistamassa?

Suomalaisten kriisitietoisuutta on kohotettu kevään eduskuntavaaleista lähtien. Kansantalous sakkaa, vienti ei vedä ja työllisyysaste ei ole parantuakseen. Tulevaisuudessa häämöttää myös kansakunnan ikääntyminen, joka konkretisoituu valtion talouden kestävyysvajeena. Varsinkin elinkeinoelämän suunnalta on jo pitkään vaadittu suomalaisen työelämän uudistamista. Nyt tuo uudistaminen näyttää alkaneen, mutta ovatko keinot uusia?

Yleislakkokokous Tampereen keskustorilla vuonna 1956.

Yleislakkokokous Tampereen keskustorilla vuonna 1956.

 

Suomen työmarkkinoilla kollektiiviset työehtosopimukset olivat 1920–30-luvulla poikkeus. Ainoastaan rakennusalalla oli käytössä paikallisia palkkasopimuksia ja kirjapainoalan työntekijöillä oli ollut oma valtakunnallinen työehtosopimuksensa vuodesta 1900 lähtien. Muuten palkoista ja työehdoista työntekijän oli sovittava paikallisesti. Toki mistään varsinaisesta sopimisesta ei voitu vielä puhua: jos palkka ei kelvannut ja työt eivät maistuneet, tehtaan portilla oli aina jonossa töistä kiinnostuneita.

Teollisuustyönantajat eivät olleet valmiita kollektiivisiin työehtosopimuksiin, koska niiden katsottiin vaarantavan erityisesti vientiteollisuuden kilpailukyvyn. Työmarkkinoilla vallitsi pysyvä ristiriita tilanne, mikä näkyi esimerkiksi paikallisina työtaisteluina. Ei sotienvälisen ajan Suomea voida suoraan verrata 2010-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, mutta on syytä muistaa paikallisen sopimustoiminnan varjopuolet. Kun on enemmän paikallisesti sovittavaa, niin paljon on aihetta riitaankin.

Tiistaina 9. syyskuuta 2015 Juha Sipilän hallitus kohahdutti kansakuntaa työelämän muutospaketilla. Mielenkiintoisin kohta muutospaketissa oli hallituksen aikomus rajata lainsäädännön kautta palkkarajat, joiden pohjalta palkansaajat ja työnantajat sopivat keskenään alojen palkoista työehtosopimusneuvotteluissa. Mistään uudesta lääkkeestä kansantalouden vakauttamiseksi ei ole kuitenkaan kyse.

Toisen maailmansodan keskellä Suomen oli valjastettava kaikki kansantalouden voimavarat. Valtiovalta otti haltuunsa talouselämän ohjat ja eduskunnan säätämän Valtalain nojalla valtioneuvosto antoi ns. palkkasäännöstelypäätöksiä, joiden pohjalta työntekijä- ja työnantajaliitot neuvottelivat ammattialojen palkoista. Sipilän esittämä palkkarajojen asettaminen vaikuttaa kovasti samantyyppiseltä toiminnalta kuin jälleenrakennuskaudelle jatkunut palkkasäännöstely. Sodasta toipuva kansantalous yritettiin saada 1940-luvulla raiteilleen palkkasäännöstelyllä ja samalla voitiin varmistaa yhteiskuntarauhan säilyminen.

Palkkasäännöstelyn päätyttyä loppuvuodesta 1955 oli seurauksena vuoden 1956 yleislakko, joka muistetaan työväestön sodan jälkeisen ajan suurimpana voimannäyttönä. Hallitus näyttää avanneen jälleenrakennuskauden lääkekaapin, josta ensimmäisenä käteen tupsahti palkkasäännöstely. Lääkkeen parasta ennen -päivämäärä on ehkä jo mennyt vuosikymmeniä sitten, mutta ehkä tämäkin voidaan äänestäjille uudistuksena myydä. Kuka sitä nyt enää niin vanhoja muistaa.


Keijo Rantanen

Projektitutkija
Työväenmuseo Werstas