Author: Kultamuseo

Kultajoen tuhannen tarinan tuolit

Siinä ne ovat: ajan patinoimat, mutta hyvässä kunnossa.  Pari kulkijaa on toiseen kaivertanut puumerkkinsä. Kadonneeksi oletetut Ivalojoen Kultalan tuolit, jotka yli 140 vuoden ajan soivat levähdystauon sadoille, todennäköisesti tuhansille kultamaiden kulkijoille.

 Nimikirjoitus toisessa Kultalan tuolissaKultalan pihapiiria kesa 2011

Nimimerkki E.T. on ikuistanut käyntinsä Lapin kultamailla toiseen tuoleista.
Ivalojoen Kultalaa. Päärakennus on säilynyt alkuperäisenä. Kuva: Matti Kolho.

Tsaarinaikaisen kultaryntäyksen keskuspaikalla

Ivalojoen Kultalan tuolit teki käsistään taitava kullankaivaja eikä vastaavia tuoleja ole muualla Lapin kultakentillä tavattu. Myöhemmin Kanadan Klondiken kultamailta on löydetty samantyylisiä tuoleja. Liekö tekijä lähtenyt Ivalojoen kultaryntäyksen hiipuessa Amerikkaan kultaa vuolemaan? Alkuaikoina tuolit tarjosivat istumasijan tsaarinaikaisille virkamiehille, jotka Kultalassa valvoivat järjestystä ja myönsivät kullankaivulupia. Talvina 1882-84 tuoleilla istuivat professori Lemströmin polaariretkikunnan jäsenet pohtimassa revontulisäteen aikaansaamista.

Tuoleja käyttivät GTK:n tutkijat ja 1900-luvun alkupuolen kultayhtiöiden edustajat aluetta kartoittaessaan. Kultalan viimeinen talvivahti Sammeli Saijets on istahtanut tauolle kalastus- tai metsästysretkiensä välillä. Istuimilla ovat levähtäneet kullankaivajat Viktor Koivula ja Unto Koivunen, Ivalojoen viimeiset elinkautiset. Edellä mainittujen lisäksi tuolien pintaa ovat istuessaan kiillottaneet vuosikymmenten aikana lukuisat muut kulkijat, maaherroja  myöten.

 Laitakari ja Nordenswan 1920_l_GTKnro5245H_Stigzelius ja Juhani Jomppanen Kultalassa 1953 V210-392

Vas. Aarne Laitakari ja Einar Nordenswan Ivalojoen Kultalan kamarissa Oy Ivalojoki Ab:n tutkimusten aikaan 1924. Kuva: GTK.
Oik. Herman Stigzelius ja Juhani Jomppanen Kultalassa 1953. 

Kadoksissa

Ivalojoen Kultalan satavuotisjuhlan yhteydessä 1968 ihailtiin tuolien karua linjakkuutta. Kultalaa kunnostettaessa 1972-73 tuoleista tehtiin kopiot ja alkuperäiset aiottiin siirtää turvallisempaan paikkaan. Niitä ei kuitenkaan enää näkynyt. Ensin kerrottiin, että ne on tuotu säilytykseen Vuotson GTK:n tukikohtaan, josta ne piti siirtää Kultamuseoon. Asian tullessa ajankohtaiseksi tuoleja ei löytynyt ja arvailut sijainnista alkoivat. Jonkun kertomuksen mukaan tuolit olisi nähty jopa GTK:n pääkonttorilla Espoossa, mutta tietoa ei voitu vahvistaa.

Kultamuseon perusnäyttelyä uusittaessa 2009-2011 yritettiin alkuperäiset tuolit jälleen löytää. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja oltiin valmiita ajatukseen niiden katoamisesta kokonaan.

Jälleennäkeminen Pahaojalla

Toinen kultalan tuoli Pahaojan poydan aaressa Toinen kultalan tuoleista Pahaojalla 2013 sympossa

Kultalan alkuperäiset tuolit Pahaojan varaustuvan puolella 2013.

Kesäkuussa 2012 Kultamuseosäätiön asiamies Kauko Launonen oli museotalkoissa Sotajoen Pahaojan Kultalassa. Hän istui varaustuvassa vieraskirjaan kirjoittamassa. Katse osui pöydän toisella puolella oleviin tuoleihin. Toinen niistä oli selvästi kopio, mutta toinen – siinä oli jotain! Istuimessa näkyi kulutuksen aiheuttaman kiillon alta jotain kellertävää. Se oli vanhaa maalia ja samaa sävyä kuin Ivalojoen Kultalan ulko-ovessa. Tarkempi tutkimus vahvisti asian: tuoli oli sama, jonka Kauko oli nähnyt kymmeniä vuosia aiemmin. Toinenkin kadonnut tuoli löytyi – se seisoi varaustuvan hämärässä nurkassa. Löydöstä ilmoitettiin Museovirastolle ja Metsähallitukselle, jonka vastuulla Pahaojan Kultala on.

Ivalojoen Kultalassa monenlaisille virkamiehille, kullankaivajille ja vaeltajille levähdystauon suoneet tuolit olivat vuosikymmenten ajan istuimina toisessakin kultamaiden tärkeässä rakennuksessa. On vielä arvoitus, miten tuolit päätyivät kultalasta toiseen. Toivottavasti sekin selviää  ja pääasia, että löytyivät! Tuolit tullaan tulevaisuudessa näkemään Kultamuseon näyttelyissä.

Hanna Mattila

Lama-ajan luovaa ajattelua

Vaikeiden aikojen ei tarvitse lamauttaa ihmistä. Jo historia osoittaa, että lamakausina kekseliäisyys ja luovat ratkaisut ovat tuoneet positiivisia tuloksia. Suomen kultahistoria tuntee tarinan Aleksanteri Peltovuomasta, jonka toimien ansiosta pieni Purnumukan kylä selvisi voittajana läpi tiukkojen ajanjaksojen.

Aleksanteri Peltovuoma Purnumukan kylästä näki unen valkopartaisesta ukosta, joka neuvoi hänet kultapurolle ja kehotti kaivamaan. Elettiin kesää 1934. Kainalosauvoilla kulkenut Aslak lähetti siskonpoikansa Juhanin paikkaa etsimään. Kun kultaa ei ohjeilla löytynyt, meni Sauva-Aslakkanakin tunnettu mies itse Tankavaaran kupeeseen ja palasi kotiin pussillinen karkeita hippuja mukanaan. Tankavaaran kulta oli löytynyt.

Aleksanteri_Peltovuoma_talon_edustalla

Aleksanteri Peltovuoma sai lisänimen Sauva-Aslak, koska hän loukkasi jalkansa metsästysonnettomuudessa.

Kun Aslakan kultauni paljastui todeksi, lähtivät Purnumukan miehet kultaa kaivamaan. Asia kiinnosti etenkin niitä, joiden poromäärä ei riittänyt perheen toimeentulon turvaamiseen. Löytöä salailtiin muilta, ja jälkeenpäin Tankavaaraa kutsuttiin purnumukkalaisten pankiksi. Niukkana pula-aikana löytö virkisti saamelaiskylän elämää ja toi kaivattua vaurautta.

Sauva-Aslakan_kulta1

Purnumukan miehiä parhaissaan. Pula-ajalla kaikilla ei ollut varaa uuteen kostyymiin, mutta purnumukkalaiset tunnettiin hyvästä pukeutumisestaan.

Kesän 1935 saivat Purnumukan kyläläiset kaivaa kultaa rauhassa jakaen sovussa huuhdontapaikat. Vasta viralliset valtaushakemukset toivat Tankavaaran kultalöydöt julki ja muitakin etsijöitä ilmestyi puroille. Samalla alkoivat myös erimielisyydet.

Tankavaaran kultakuusikosta 1930-luvun lopulta

Kultamonttua kaivetaan Tankavaaran Lauttaojan rinteessä.

Ulkopuoliset valtaajat saapuivat 1936. Heidän välilleen kehittyi heti erimielisyyksiä. Oikeuskanteita nostettiin, rajapyykkejä poistettiin ja siirreltiin. Huonoimman kohtalon koki saksalainen Werner Thiede, joka karkotettiin maasta elokuussa 1939. Virallisena syynä oli tuolloinen kaivoslain bulvaanipykälä, jonka perusteella ulkomaalaisilta evättiin suomalaisten valeostajien käyttö. Thiede oli rikkonut lakia käyttäessään asiamiehenään suomalaista varatuomari Jarl Ugglaa. Taustalla uhkasi Saksan valtion politiikka ja pelko sodan syttymisestä.

Lisää tietoa Tankavaaran kultahistoriasta löydät verkkonäyttelystä, joka toteutettiin yhdessä Vuotson koulun kanssa:

 http://www.kultamuseo.fi/museo/pages/fi/naeyttelyt/sauva-aslakan-naeyttely.php

Heli Heinäaho

Erään kultakämpän tarina

Kultamuseo on inventoinut ja kartoittanut Lapin kulta-alueita vuodesta 1974 alkaen. Viime kesänä suoritetussa historiallisesti merkittävien kohteiden tarkastuksessa havaittiin valitettavia muutoksia. Laaniojan varrelta Inarista löytyi esimerkki, jollaista ei enää nykyaikana toivo tapahtuvan.

Laaniojan ensimmäisellä inventointiretkellä 1979 oli mukana myös legendaarinen kultamies, Lapin Kullankaivajain Liiton silloinen puheenjohtaja, Heikki Kokko. Alueella 1930-luvulla kultaa kaivaneena hän tunsi hyvin paikan historian ja siihen liittyneet henkilöt. Heikki vei meidät Laaniojan varrella sijaitsevalle maakömmänälle. Ryhdyimme mittaamaan ja kartoittamaan paikkaa Heikin kertoessa sen asukkaasta, ”Ilkka” Björklundista.

111_Laanioja, asemapiirros   111A_Laanioja kullankaivajan asumusLaaniojan varsi Inarissa on vanhaa kullankaivualuetta. Björklundin kämppä inventoitiin vuonna 1983.

Heikki Kokko kertoi, kuinka hän oli tavannut Björklundin kun tämä oli ollut jo seitsemänkymmenen ikäinen. Mies oli kertonut totisella naamalla olleensa edellisessä elämässään talonpoikaispäällikkö Ilkka ja syntyneensä uudelleen Björklundina, mitä tietoa Heikki Kokko luonnollisesti hieman ihmetteli, mutta hyväksyi reiluna Lapin kultajätkänä miehen selitykset. Papparainen, kuten Kokko häntä kutsui, uskoutui kaverilleen elämästään Amerikan kultakentillä. Siellä hän oli menettänyt omaisuutensa sijoittamalla tuottamattomaan kullankaivuyhtiöön ja päätynyt lopulta Lappiin keräilemään menettämiään omaisuuksia kultapurojen pohjilta. Kokon kävi miestä sääliksi ja hyvyyttään hän auttoi Björklundia löytämään hyvän kaivupaikan Laaniojan varresta. Lahjoittipa hän vielä rihlatkin kultarännin pohjalle.

Kertomus löytyy myös Heikki Kokon muistelmateoksesta ”Heittiön vaellus”, sivuilta 132–133. Joka tapauksessa, kullankaivaja Max Peroniusta siteeraten: Laaniojalla kaivoi mies, joka oli ollut Suomen historiassa huomattava persoonallisuus!

Bjorklund"Ilkka" Björklund kämppänsä edustalla Inarin Laaniojalla 1930-luvulla. 

Toisen kerran tämä historiallisesti merkittävä alue tutkittiin vuonna 1983 Oulun yliopiston arkkitehtuurin laitoksen avulla. Kämppä ympäristöineen todettiin kuntonsa vuoksi säilytettäväksi kohteeksi. Säilyttämisen tärkeyttä korosti se, että paikalle oli helppo saapua ja siihen liittyi mielenkiintoinen tarina.

Viime kesänä suoritettiin sekä Kultamuseon että Golden Geopark of Lapland – hankkeen toimesta luettelointia mahdollisia geokohteita varten. Laaniojan varressa odotti yllätys! Kämpän etuseinä makasi maassa muutaman metrin päässä alkuperäiseltä paikaltaan ja kämpän kohdalla oli monttu, josta nostettu maa-aines oli kasassa raunion edessä. Paikalla oli käynyt kaivinkone, jonka avulla lienee ollut tarkoitus etsiä aarretta kämpän alta. Maakasasta päätellen kullanhuuhdontaa ei ollut suoritettu.

Inkeri 2408_2014 Bjorklundin kampan raunioillaBjörklundin kämppä kesällä 2014.

Valitettavasti esimerkki ei ole ainoa laatuaan. Tietämättömyys ja välinpitämättömyys ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen kultahistoriaan liittyvien kohteiden tuhoutumista. Toivon, että tuleva Lapin Kultainen Geopark tulisi nostamaan niiden arvostusta ja siten säilyttämään ainakin kultahistoriallisesti merkittävät geokohteet Lapin kartalla.

Kauko Launonen

Kirjoittaja on Kultamuseosäätiön asiamies, Golden Geopark of Lapland – hankkeen ohjausryhmän jäsen ja ollut aktiivisesti mukana Kultamuseon vapaaehtoistoiminnassa aina museon syntyajoista saakka.

UHRIVEITSIÄ JA MUITA KULTAISIA SEREMONIATARVIKKEITA

Kultamuseon tehtäväkuvaan eivät kuulu ainoastaan Suomen kultahistorian tapahtumat. Museolla on laaja kansainvälinen kokoelma, jota esittelemässä on oma Golden World – näyttelysali. Parhaillaan olemme suunnittelemassa Kolumbian ja Perun osastojen uudistamista, mikä on saanut museotyöntekijän korkeampiin täpinöihin ja sukeltamaan sieltä kauas Etelä-Amerikan ihmeelliseen kultahistoriaan.

Perun historian tunnetuin sivilisaatio ovat inkat. Osasyynä tähän ovat olleet tarinat heidän valtavasta kulta-aarteestaan. Inkakulttuurin alku on ajoitettu 1200-luvun alkuun ja loppu 1500-luvulle. Itse inkavaltakunta kukoisti varsin lyhyen aikaa, vain noin 100 vuotta.  Kullalla oli inkakulttuurissa merkittävä asema – ei materiaalisen tärkeyden vaan esteettisen arvonsa vuoksi. Kulta oli auringon symboli, ja auringolla oli uskonnossa keskeinen rooli. Seremonialliset esineet olivat tietenkin kultaisia, yhtenä esimerkkinä Tumi: seremoniallinen kultainen veitsi, jolla ylipappi aukaisi uhrieläimen rinnan.

Tumi_Peru

Kultainen Tumi-veitsi.

Chimu maljakko muunnos 2

Chimu-kulttuurin maljakko.

Ehkä parhaiten tutkittu kulttuuri Perun esihistorialliselta ajalta on Chavin, joka on yksi alueen vanhimmista sivilisaatioista ja myöhempien Perun kulttuureiden kuten Mochen, Chimun ja Nazcan perusta. Nämä kaikki olivat tunnettuja kauniista taiteestaan sekä olivat innovatiivisia myös metallurgiassa ja tekstiilintuotannossa. Metallin käsittelyn edistysaskeleet näkyivät esimerkiksi tekniikassa, jossa esimuotoiltuja metallilevyjä liitettiin yhteen joko taide-esineitä tai käytännön esineitä varten. Tekniikka koski myös kullan muokkausta

Myös Kolumbian esihistoria on rikas ja kulta liittyi moniin Kolumbian menneiden kulttuurien seremonioihin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Muisca-kulttuuri (600 – 1600 AD). Kulttuurissa kultaesineet olivat paitsi status- myös uhriesineitä, kuten pienet kultaiset figuurit, joita käytettiin uhrilahjoina.

Yksi Euroopan ulkopuolelle suuntautuneiden löytöretkien tärkeimpiä motiiveja oli kullan etsiminen. Kolumbuksen retket suuntautuivat aluksi Afrikan länsirannikolle, mutta myöhemmin kertomukset Kiinan rikkauksista antoivat aiheen lähteä etsimään meritietä maapallon ympäri. Kiinaan Kolumbus ei päässyt, mutta kultaa löytyi!

Naamio

Kun eurooppalaiset tajusivat Amerikan mantereen olemassaolon ja rikkaudet, sieltä kuljetettiin runsaasti kultaa vanhalle mantereelle. Tällöin syntyi myytti tarunhohtoisesta ”El Doradosta”. Sen kaikista suurimman, Bolivian Callahuayan kaivoksilta löytyneen kultahipun kerrotaan olleen miehen pään kokoinen. Tarinan mukaan tämä kimpale kuitenkin upposi sitä Espanjaan kuljettaneen laivan mukana. Mutta niinhän ne kaikki suurimmat kalatkin aina onkijaltaan karkaavat!

 

Teksti: Heli Heinäaho, museonjohtaja.

Kuvat: Kultamuseon kokoelmat, Hanna Mattila, amanuenssi.