Author: Työväenmuseo

Viinaa ja valvontaa

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa kohistiin huhusta, jonka mukaan aluehallinvirasto olisi kieltänyt viski-sanan käytön tapahtuman markkinoinnissa. Kauhistus oli suuri ja asia alkoi saada sosiaalisessa mediassa yllättävän suuret mittasuhteet. Päivystävän historiantutkijan tehtävänä on kuitenkin muistuttaa, että alkoholipolitiikan suuresta muutoksesta. Tässäkin asiassa isovanhemmillamme oli paljon vaikeampaa.
Alaravintola pieni

Tampereen Työväentalon pikaravintola, jossa asiakkaat saivat tyytyä kahviin, teehen ja muihin turvallisiin juomiin.

Ravintolatoimintaa harjoitettiin Suomessa vuosikymmenien ajan tiukassa valvonnassa. Kieltolain kumoamisen jälkeen vuonna 1932 säädettiin uusi alkoholilaki, jonka pohjalta perustettiin Oy Alkoholiliike Ab. Alkon edeltäjän vastuulla oli tuliliemen valmistus, maahantuonti ja samaan aikaan myös käytön valvonta. Merja Sillanpään suomalaista ravintolakulttuuria käsittelevä väitöskirja Säännöstelty huvi (SKS 2002) kuvaa hyvin, kuin alkoholipolitiikassa maistui vahvana holhouksen ja moralisoinnin bukee. Paikkakunnille nimettiin väkijuomaliikkeen tarkastaja ja ravintolat jaettiin asiakuntansa mukaisesti kolmeen hintaluokkaan. Ensimmäisessä luokassa olivat hotellien ravintolaan kun taas alempien sosiaaliryhmien ravintolat olivat kolmannessa luokassa. Viinanhimon sokeuttamat kansalaiset tarvitsivat valvontaa. Rahamiehet saivat nautiskella kabineteissaan konjakkia melko rauhassa, mutta huomattavasti tarkemman syynin alle joutuivat työväestö ja maalaiset. Nämä heikkoluonteiset yksilöthän olivat kaikkein herkimpiä viinan houkutukselle.

ravintola_pienempi

Tampereen Työväentalon tarjoilijoita 30-luvulla.

Suomessa raittiusaate oli synnyttämässä työväenliikettä. Eipä ollut siis ihme, että Tampereen työväenyhdistyksessä nousi äläkkä kun yhdistyksen johtokunta päätti aloittaa alkoholin anniskelun Tampereen Työväentalolla. Asiaa puitiin 30-luvulla useaan otteeseen, mutta lopulta demarit taipuivat. Ja tokihan alkoholimyynti toi myös rahaa yhdistyksen kassaan. Alkoholin vapautuminen ei suinkaan tarkoittanut juomisen vapautumista. Alkoholiliike palkkasi salaisia tarkastajia, jotka liikuskelivat tiedusteluretkillä ympäri maata. Tampereen Työväentalon ravintolaan tehdyistä tarkastuksista on säilynyt muutamia raportteja, jotka antavat oman kuvansa silloisesta ravintola- ja alkoholikulttuurista. Asiakkaita oli saapunut ravintolaan aikamoisessa tuiskeessa, usein myös omien eväspullojen kera. Jaloviinagrogeja tarjoiltiin humaltuneelle pöytäseurueelle ja tarjoilijat saattoivat ”unohtaa” laimentaa juoma-annoksia. Jostain syystä ravintolasta poistui aivan liian horjuvia asiakkaita. Työväenyhdistys sai moitteet ja valvontaa oli lisättävä.

Suomessa alkoholia sai toki myydä, mutta humaltua ei sopinut.

Keijo Rantanen
Työväenmuseo Werstas

Vihreä penkki ja muita aarteita

Millainen on hyvä museoesine? Tietenkin sellainen, joka kertoo meille tarinan. Tämän allekirjoittanut projektitutkija on saanut huomata monta kertaa kuluneen kesän ja syksyn aikana pohtiessaan mitkä esineet suuresta aineistokokonaisuudesta ovat säilyttämisen arvoisia.

Vuonna 2003 Finlaysonin tehdasalueen TR 5-­rakennuksesta tehtiin talteenotto, jossa museoon poimittiin turvaan rakennuksen ja tehtaan historiasta kertovaa esineistöä. Kärsivällisesti nämä esineet ovat odottaneet pahvilaatikoissa tätä kesää, jolloin niitä alettiin käydä läpi ja arvioida, mitkä niistä päätyvät museon kokoelmiin. Tätä päätöstä tehtäessä perusteena käytettiin muun muassa sitä, millaisia tietoja meillä esineen elämänkaaresta oli. Kuka sitä oli käyttänyt, miksi ja missä?

Hauskan esimerkin esineen taustatietojen eli kontekstin merkityksestä tarjoaa vihreä puinen penkki, joka oli melko kulunut ja täynnä maalitahroja. Penkki olisi varmaankin päätynyt poistettavien lavalle, jollemme olisi saaneet konsultointiapua eräältä Finlaysonin tehtaalla pitkän työuran tehneeltä henkilöltä. Heti penkin nähdessään hän riemastui: juuri tuolla penkillä oli tullut juotua niin monet kahvit! Penkin oli valmistanut puuseppäpuolen työnjohtaja taukopenkiksi, sillä varsinaista taukotilaa ei tuolloin vielä ollut olemassa. Tiettyjen henkilöiden tehtävänä oli ollut huolehtia kahvin ostamisesta, toisten taas sen keittämisestä. Penkkiä oli siis kulutettu työpäivän lomassa, taukojen aikana turinoiden ja kahvista nautiskellen. Voi vain kuvitella, miten hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja Finlaysonin tehtaan työpäivistä tuolla penkillä olisikaan kerrottavanaan.

Penkki, jolla istuskellen moni Finlaysonin työntekijä on viettänyt kahvitaukojaan.

Penkki, jolla istuskellen moni Finlaysonin työntekijä on viettänyt kahvitaukojaan.

Vihreästä penkistä tuli henkilökohtainen suosikkiesineeni koko aineistosta, mutta ei suinkaan ainoa sieltä löytynyt aarre. Työssä tahriintuneet työvaatteet, työntekijöiden toisilleen askartelemat hauskat kortit tai lukemattomia työpäiviä nähnyt kellokorttiteline kertovat kaikki omaa kieltään siitä, millaista oli työskennellä Finlaysonin tehtaalla sen vielä ollessa toiminnassa Tampereella. Koska rakennuksen alakerrassa oli aiemmin toiminut tehtaan korjauspaja ja verstas, oli esineiden joukossa myös suuri määrä erilaisia työkaluja ja muita metallitavaroita. Näiden esineiden käsittelyyn liittyi oma haasteensa, sillä parhaimmillaan kymmeniä vuosia sitten käytössä olleiden työkalujen käyttötarkoituksen arviointi ei aina käynyt ihan noin vain. Onneksi aina saattoi turvautua fiksumpien kollegoiden apuun: tässä tapauksessa avokonttorissa työskentely osoittautui varsin hyödylliseksi. Opinpa minäkin paljon uutta, sillä nyt tiedän esimerkiksi miltä näyttää länkiharppi tai mihin käytettiin ulosvetäjää! Projektin aikana luetteloidut esineet ovat nähtävillä myös julkisessa verkkoportaalissa www.arjenhistoria.fi, josta ne löytyvät esimerkiksi hakusanalla Finlayson.

Finlaysonin metalliverstaalta löytyneitä esineitä tutkimassa.

Finlaysonin metalliverstaalta löytyneitä esineitä tutkimassa.

Annika Nieminen,
projektitutkija

Kaupunkiseikkailijan Punainen Tampere

Urbaanit tutkimusmatkailijat menevät sinne minne harva meistä arjessa tulee lähteneeksi. Villiintyneet joutomaat ja teollisuushistorian rauniot ovat näiden uuden ajan Marco Polojen maaperää.

Tampereella ehdottomasti seikkailun arvoinen tutkimuskohde löytyy mistäpä muualtakaan kuin Pispalasta! Punaisen perinteen paikat kun ovat nykyisin täynnä modernia katutaidetta, kiehtovia raunioita ja menneeseen maailmaan pysähtyneitä piilopaikkoja.

Kurkistuksen arvoinen kohde on esimerkiksi Pispala Fame –graffitikeskittymä kattohuopatehtaan ja tulitikkutehtaan ympäristössä. Alueelle on maalattu jo parikymmentä vuotta: kuvia ei ole koskaan putsattu pois, mutta uutta maalataan jatkuvasti päälle. Paikka onkin harvinainen koko Euroopan mittakaavassa ja sitä voidaan pitää jopa autenttisena graffitimuseona.

KattohuopaTehdas (1)

Kiintoisa nähtävyys itsessään on myös Osuustukkukaupan eli OTK:n tulitikkutehdas Rantatiellä. Tehtaan toiminta loppui 1970-luvulla, jolloin tikkujen valmistus siirtyi Tampereelta Vaajakoskelle. Tämän jälkeen tehtaassa on muun muassa käyty kuorma-autokauppaa. Nykyisellään tikkutehtaalla järjestetään nykyään monenmoisia upeita vaihtoehtotapahtumia. Alueella sijaitsee myös rouhea skeittiparkki, jonka ovat rakentaneet talkoin lajin harrastajat.

Rantatie vitosessa voi puolestaan ihmetellä valtakunnallisestikin ainutlaatuista ”Luikun” eli luujauhotehtaan nelikulmaista savupiippua. Luujauhoa tarvittiin muuten aikoinaan puuteollisuudessa ja tehtaalla valmistettiin myös luuliimaa! Viereisen Enqvistin kääre- ja kirjepapereita valmistaneen tehtaan piippu on niin ikään edelleen pystyssä, veikeän mallinen sekin.

TikkuTehdas (14)

Rantatien päästä löytyy yksi teollisen Tampereen neljästä suuresta paperitehtaasta eli Näsijärven pahvitehdas. Tuo massiivinen laitos työllisti parhaimmillaan parisataa henkeä ja valmisti esimerkiksi rautateiden matkalippuja ja matkalaukkuja. Tehdas lopetti toimintansa 1980-luvulla, ja nykyään punatiilirakennuksessa on yrittäjien ja taiteilijoiden työtiloja.

Rautatien ja kehätien välinen Santalahti, sen pienet polut, tehtaiden raadot ja autiotalot sekä koko ympäristön villiintynyt tienoo kertovat urbaanietsijälle tarinaa tamperelaisen teollisuuden synnystä ja rappeutumisesta. Santalahti on ollut kaupungin kuollut kulma, mutta tuskin on sitä kauaa, sillä tulevaisuudessa alueelle kaavaillaan runsaasti uusia asuntoja. Seikkailun aika on siis nyt!

Karoliina Suoniemi
museolehtori
Ammattiin opiskelevien Mestariduunari-toiminta

Mistä mun T-paita tulee?

Missä tämän päivän vaatteet tehdään? Vastausta ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen etsiä museosta. Juuri sinne koululaiset ovat tänä syksynä kuitenkin suunnanneet vastausten perässä.

anne_kuva_1

 

Lähdetään pohtimaan asiaa kierrätyksestä tulleiden t-paitojen avulla. Mahdetaanko paidat tehdä Suomessa?

 

Melkoinen matka punaisella ruksatuista t-paitojen valmistusmaista pohjoisen perukoille. Bangladesh, Intia, Thaimaa, Kiina... Nykypäivän vaateteollisuus on Aasiassa.

Melkoinen matka punaisella ruksatuista t-paitojen valmistusmaista pohjoisen perukoille. Bangladesh, Intia, Thaimaa, Kiina… Nykypäivän vaateteollisuus on Aasiassa.

 

Paitoja tehdään puuvillasta. Miltä se tuntuu, entä villa tai pellava. Voisiko niistä tehdä T-paidan?

Paitoja tehdään puuvillasta. Miltä se tuntuu, entä villa tai pellava. Voisiko niistä tehdä T-paidan?

 

anne_kuva_5
anne_kuva_6

Paitatehtaalla ennen, paitatehtaalla nyt. Edelleenkin näppärät kädet päihittävät koneet, valitettavasti elämiseen riittävä palkka vain jää monilta käsiltä saamatta. Työpäivät ovat pitkiä ja tauot ovat vähissä, jotta halpaa vaatetta saataisiin länsimaiden markkinoille vauhdikkaasti.

 

Puuvilla vaatii paljon valoa ja vettä. Ympäristö kuormittuu kun puuvillapellot kyllästetään kasvimyrkyin.

Puuvilla vaatii paljon valoa ja vettä. Ympäristö kuormittuu kun puuvillapellot kyllästetään kasvimyrkyin.

 

Veden kulutuksen ympäristötuhoista puhumattakaan. Maailman neljänneksi suurin järvi, miten sille näin kävi? Aral-järven vedet vietiin pelloille ja pelloilta vaatteiksi – vain yhdet farkut kuluttavat jo yli 10 000 litraa vettä. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Ylen Araljärven kuivumisesta kertovaan uutiseen.

 

Onko ratkaisu kierrätyksessä? Vai voisiko omia kulutustottumuksia muuttaa, tarvitseeko sitä aina uutta? UFF:n vaatepaali matkaa lopulta Afrikkaan. Paikallisen vaatetuotannon kannalta se ei ole kuitenkaan hyvä asia.

Onko ratkaisu kierrätyksessä? Vai voisiko omia kulutustottumuksia muuttaa, tarvitseeko sitä aina uutta? UFF:n vaatepaali matkaa lopulta Afrikkaan. Paikallisen vaatetuotannon kannalta se ei ole kuitenkaan hyvä asia.

 

Maailman muuttaminen on jokaisen vastuulla. Millainen T-paita olisi reilu ja oikeudenmukainen? Lähdetään asian pohtimiseen kierrätyksestä tulleiden T-paitojen, kangasvärien ja ompelutarvikkeiden kautta.

Maailman muuttaminen on jokaisen vastuulla. Millainen T-paita olisi reilu ja oikeudenmukainen? Lähdetään asian pohtimiseen kierrätyksestä tulleiden T-paitojen, kangasvärien ja ompelutarvikkeiden kautta.

 

Työstä tulee saada palkkaa, lapsikin sen tajuaa.

Työstä tulee saada palkkaa, lapsikin sen tajuaa.

 

anne_kuva_12

anne_kuva_13

Mistä mun T-paita tulee? on Ulkoasiainministeriön rahoittama ja Työväenmuseo Werstaan toteuttama globaalikasvatushanke syksyllä 2014. Koululaisten kanssa pureudutaan kansainvälisen tekstiiliteollisuuden historiallisiin juuriin ja nykypäivän vaatetuotantoon museokierroksilla ja työpajoissa. Tarkoitus on myös innostaa pohtimaan omia kulutusvalintoja ja vaikuttamismahdollisuuksia.

Mistä mun T-paita tulee? on Ulkoasiainministeriön rahoittama ja Työväenmuseo Werstaan toteuttama globaalikasvatushanke syksyllä 2014. Koululaisten kanssa pureudutaan kansainvälisen tekstiiliteollisuuden historiallisiin juuriin ja nykypäivän vaatetuotantoon museokierroksilla ja työpajoissa. Tarkoitus on myös innostaa pohtimaan omia kulutusvalintoja ja vaikuttamismahdollisuuksia.

 

Anne Lahtinen
museolehtori
Mistä mun T-paita tulee? -globalisaatiokasvatushanke

Lempeät kasvot ja viisi kättä

Viimeisen puoli vuotta olen viettänyt vaihtuvassa miesseurassa. Helteiset kesäpäivät kuluivat Leninin kasvoihin uppoutuneena ja viime viikkoina olen päässyt tutustumaan karismaattiseen herraan nimeltään Fritz Hirn.
KUM_Ku3024_128

Sanakirjan 128. viittoma; Hedelmätarha – Fruktträdgård. Kuvassa viittoo Fritz Hirn.

Toinen historia -hankkeessa projektitutkijana toimiessani olen luetteloinut ja digitoinut monenlaista aineistoa. Kesällä ahersin muun muassa Lenin-museon rintamerkki- ja julistekokoelmien parissa ja selvittelin vanhojen lahjoituserien esineistöä. Syksyn sateiden saavuttua siirryin Kuurojen museon vanhimpien valokuvien seuraan. Yksi Kuurojen museon valokuvakokoelman aarteista on Suomen ensimmäistä viittomakielen kuvasanakirjaa varten kuvattu valokuvasarja 1900-luvun alusta.

1800-luvun lopulla viittomakielen puolestapuhujien keskuudessa huolestuttiin kielen tilasta, sillä kuurojen opetuksessa oli siirrytty puheella opettamiseen. Syntyi ajatus yhteispohjoismaisen viittomakielen luomisesta ja asiaa ajoi innokkaasti Kuurojen Liiton ensimmäinen puheenjohtaja Julius Hirn. Vuonna 1907 Kööpenhaminassa pidetyssä ensimmäisessä pohjoismaisessa kuurojen kokouksessa päätettiin Julius Hirnin aloitteesta perustaa toimikunta, joka pohtisi yhteispohjoismaisen viittomakielen kehittämistä. Kokoukseen osallistuneiden maiden tehtäväksi annettiin kerätä valokuvakokoelmia maansa viittomista.

Suomessa viittomia keräsi Hirnien perhe. Kuvissa viittoi Juliuksen isä Fritz Hirn ja valokuvaajana toimi Juliuksen äiti Maria Hirn. Hirnit ryhtyivät toimittamaan valokuvista viittomakielen sanakirjaa ja heidän tavoitteenaan oli julkaista tuhannen viittoman kokoelma. Kuurojen liitto painatti vuosina 1910-1916 kuvista kolme osaisen sanakirjan, joissa oli yhteensä 344 viittomaa. Tuhannen viittoman tavoite ei koskaan toteutunut, sillä sekä Fritz että Julius Hirn kuolivat ennen kuin työ saatiin päätökseen.

Julius Hirn sohvalla koira seuranaan 1900-luvun alkupuolella.

Julius Hirn sohvalla koira seuranaan 1900-luvun alkupuolella.

Olen digitoinut ja luetteloinut nuo julkaistut 344 valokuvaa sekä reilu sata julkaisematta jäänyttä kuvaa. Työ oli erittäin mielenkiintoista. Vaikka kieltä taitamattomalle kuvat itsessään eivät auenneet, sanakirjan avulla viittomiin pääsi hieman sisään. Työn edetessä ymmärsin millainen urakka sanakirjan kokoaminen onkaan ollut. Valokuviin on liitetty ylimääräisiä käsiä toisista kuvista sekä piirretty erilaisia viittoman liikettä kuvaavia merkkejä. Kaikki tämä on ollut hyvin pikkutarkkaa käsityötä. Hirnit edistivät monin tavoin kuurojen asiaa ja sanakirjan toteuttaminen oli yksi osa heidän elämäntyötään. On upeaa saada nämä kuvat nyt digitoinnin myötä kaikkien saataville.

www.arjenhistoria.fi -tietokannassa on yli 100 000 valokuvaa ja Suomen ensimmäisen viittomakielen sanakirjan kuvat löytyvät palvelusta esimerkiksi hakusanalla Hirn. Lisää kuurojen historiasta ja Hirneistä voit lukea Kuurojen museon verkkomuseossa osoitteessa www.kuurojenmuseo.fi.

Emilia Lemmetyinen
Projektitutkija, Toinen historia -hanke

Historian aineksia: Työväen laivasto ja tupakantumppeja

Mitä ihmettä? Tutkija hieraisee silmiään ja katsoo Tampereen Työväenyhdistyksen toimintakertomusta uudestaan. Punaisen Tampereen työläisillä oma laivasto?

Työväenyhdistyksen omistamat kolme sisävesilaivaa olivat tosiaankin seilanneet 1920 – 30-luvulla Tampereen Pyhäjärven selällä ja kuljettaneet työväkeä luonnonkauniiseen Viikinsaareen. Saaressa toimi yhdistyksen vuokraama ravintola ja siitä muodostui suosittu vierailukohde tehdaskaupungin työläisille. Toiminta jatkui myös sodan jälkeen, mutta aalloilla seilasi enää vain yksi höyrylaiva. Lopullisesti laiva siirtyi telakalle 60-luvulla.

Työväenyhdistyksen Laine-laiva lähdössä Laukontorin laiturista joskus 1950. Kyydissä Osuusliike Voiman järjestämän kesäretken nuoria osanottajia.

Työväenyhdistyksen Laine-laiva lähdössä Laukontorin laiturista joskus 1950. Kyydissä Osuusliike Voiman järjestämän kesäretken nuoria osanottajia.

Yhdistyksen toiminnan monipuolisuus yllättää: oman ”laivaston” lisäksi työväenyhdistyksellä oli toki myös oma talo. Kivestä rakennettu työväen linnake seisoi ja seisoo tänäänkin Hämeenpuiston laidalla naapurinaan Tampereen Työväenteatteri. Talossa toimi parhaimmillaan kolme ravintolaa, kaupunginkirjaston lukusali, parturi ja vieläpä kioskikin. Järjestöjen toimistohuoneissa aherrettiin liikkeen hyväksi, usein aamu- ja iltavuorossa. Kokoushuoneissa suunniteltiin vastaiskuja kommunistien toiminnalle.

1940-luvun lopulla tanssi-innostus kävi kuumana. Sotavuosina tanssin pyörteisiin oltiin voitu heittäytyä vain salassa, mutta nyt kaikki padot voitiin purkaa. Iltamia pidettiin joka ilta ja lattiat kuluivat. Remonteille oli tarvetta ja tutkijaa hämmästyttää jälleen kerran yksi asia. Miksi työväentalon ravintolan ja kokoushuoneiden seiniä täytyy maalata lähes vuosittain?

tyovaentalo

Tältä näytti punaisen Tampereen työväen kivinen linnake vuonna 1951.

Työväenyhdistyksen johtokunnassa tuhkakupeista käyty keskustelu johdattaakin tutkijan oikeille jäljille. Työväentalon kokoushuoneiden siisteyttä valitellaan ja mainitaan, että tupakantumppeja on liikaa lattialla. Sodan jälkeen tupakointikulttuurihan oli kokonaan toisenlainen kuin 2000-luvun Suomessa. Paperossi sai palaa rauhassa julkisissa tiloissa, mikä luonnollisesti näkyi myös lattioissa ja seinissä. Syy ja seuraussuhde on selvitetty!

Tätä historiantutkimus voi olla parhaimmillaan. Pöytäkirjojen merkinnöistä avautuu elämän kirjo. Pienet tarinat alkavat vähitellen hahmottua suuremman palapelin osiksi. Tätä palapeliä on ryhdytty kokoamaan Työväenmuseo Werstaalla Tampereen Työväenyhdistyksen historiasta. Kyse on museon historiapalveluista, joilla autetaan järjestöjä kokoamaan omaa historiaansa. Muutoksien ja murroksien keskellä oman porukan historia on tärkeää saada talteen, laadukkaasti!

Tilaushistorioiden tarinaa seurataan jatkossakin tässä blogissa…

Keijo Rantanen,
projektitutkija
Tampereen työväenyhdistyksen historian kirjoitus